Linnustotietoja Lempäälän Ahtialanjärveltä ja 
Sarvikkaalta 1960-2001

(Rainer Mäkelä) 

Ahtialanjärven ja Sarvikkaan linnustosta kertovaan pakettiin on pyritty kerämään mahdollisimman paljon lajikohtaista tietoa vuosilta 1960-2001. Varsinkin 1960-luvun lopulta alkaen siivekkäiden elämää on alueella tarkkailtu suhteellisen tasaisesti. Näin on vähintään 30 viime vuoden ajalta saatu kohtuullinen yleiskuva linnustosta. Tarkkoja selvityksiä tavanomaisten lajien esiintymisestä ei valitettavasti kuitenkaan ole tehty ennen vuotta 2000. Monen lajin kohdalla arviot aikaisemmasta ja vielä nykyisestäkin pesimäkannasta jäävät siksi osin tulkinnanvaraisiksi. Silti aineisto muodostaa tärkeän ja antoisan pohjan tuleville peruslinnustolaskennoille ja mahdollisille kunnostussuunnitelmille.

Katsauksessa keskitytään kuvaamaan pesimälinnustoa, mutta käsitellään myös tärkeimmät muuton aikana alueella lepäilevät lajit. Jotta linnustoasioista vähemmän perillä olevat hahmottaisivat paremmin kokonaisuuden, pesimälinnustoa kuvattaessa esitellään myös eri lajien elinvaatimuksia ja lajien elämää uhkaavia tekijöitä. Yleiskuvan muodostamiseksi vertailuaineistona on tarkasteltu monen lajin kannankehitystä niin Pirkanmaan kuin koko maankin mittakaavassa. Vertailuaineiston kautta Ahtialanjärven ja Sarvikkaan arvo ja mahdollisuus merkittävänä harvalukuisten lintulajien elin- ja lepäilyalueena Pirkanmaalla korostuu asianmukaisella tavalla.

Ahtialanjärvi ja Sarvikas ovat elinympäristöinä hieman erilaisia ja niillä on kummallakin oma arvonsa, mutta ne muodostavat yhdessä myös toisiaan täydentävän kokonaisuuden. Esimerkiksi Ahtialanjärvellä pesivä ruskosuohaukka käyttää Sarvikasta saalistusalueenaan.

Ahtialanjärvi on näistä monipuolisempi kohde. Siellä lepäilee etenkin kevätmuuton aikaan moninainen kirjo mm. vesilintuja ja kahlaajia. Huhtikuussa ja huhti-toukokuun vaihteessa järveltä pursuaa huikea elämänilo, jota täydentävät maakunnan suurin naurulokkiyhdyskunta ja sen suojissa pesivät vesilintulajit. Tänä päivänä Ahtialanjärvi on monipuolisuudessaan Urjalan Kortejärven ohella Pirkanmaan paras lintujärvi. Enemmän tai vähemmän säännöllisesti pesimälajistoon kuuluvat harvinaisimmasta päästä mm. ruskosuohaukka, kaulushaikara, laulujoutsen, pikkulokki, luhtahuitti, lapasorsa ja rytikerttunen. Järvellä on tavattu paikallisena myös useampia harvinaisuuksia, kuten lumi- ja tundrahanhi, amerikantavi, harmaasorsa, niittysuohaukka, muuttohaukka, pikkujoutsen, mustapyrstökuiri, rastaskerttunen ja viiksitimali.

Ahtialanjärvi kuuluu Natura-suojeluohjelmaan ja on saanut kunnostussuunnitelmineen huomiota osakseen. Tästä kuuluu kiitos myös Lempäälän kunnalle, jossa hanketta on positiivisella asenteella lähdetty viemään eteenpäin. Järven arvoa voidaan edelleen nostaa ja luoda edellytykset todella monipuoliselle linnustolle, kun kunnostustoimenpiteisiin toivon mukaan todella satsataan ja siinä käytetään myös luovuutta. Pelkästään lintutornin rakentamiseen tämä ei saa jäädä. Niittotoimien ja laidunnuksen lisäksi myös Ahtialanjärvellä olisi toivottavaa toteuttaa monimuotoisuuden nimissä hieman keinotekoisempiakin toimia allasrakenteineen jne.

Ahtialanjärven yllä on näköpiirissä myös uhkakuvia, kuten järven kaakkoispuolelle suunniteltu Laasonportin asuntoalue. Jos hanke toteutuu, järvi uhkaa puristua lisääntyvän liikenteen ja muun häirinnän sekä todennäköisesti edelleen tämän hankkeen mahdollistamien lisätoimien seurauksena asuntoalueiden ja tiestön väliin, jolloin sen arvo väistämättä heikkenee. Ikävä esimerkki lisääntyneen rauhattomuuden vaikutuksista on pikku hiljaa asuntoalueiden keskelle jäänyt Tampereen Iidesjärvi, jonne esim. ruskosuohaukan, kaulushaikaran ja laulujoutsenen on nykytilanteessa mahdoton asettua.

Sarvikas taas on Pirkanmaan ja Suomen sisämaankin yksi laajimpia ja ainutlaatuisimpia luhta-alueita. Siellä on aikoinaan pesinyt mm. nykyisin Pirkanmaan pesimälinnustosta ehkä kokonaan hävinnyt suokukko. Alue on maakunnassa myös yksi harvoista Euroopassa uhanalaisten heinätavin ja luhtahuitin vakiintuneista pesimäpaikoista. Merkittävää on sekin, että luhta-alueella pesii useampi kuin yksi pari punajalkavikloja, joita Pirkanmaalla tavataan säännöllisesti pesimässä vain aniharvalla paikalla. Samoin voimakkaasti taantuneelle keltavästäräkille Sarvikkaan luhdat tarjoavat pesintämahdollisuuden useammalle parille. Läpimuuttavista lintulajeista liroja levähtää Sarvikkaalla keväisin erityisen paljon.

Mitkä sitten ovat mm. Lempäälän kunnan suunnitelmat Sarvikkaan suhteen? Lisäksi lintuharrastajien keskuudessa on kyselty, miksi Sarvikas ei ole heti alkujaan saanut viranomaistahoilta sille kuuluvaa huomiota yhdessä Ahtialanjärven kanssa? Niitä tulisi ilman muuta kohdella kokonaisuutena. Tavoitteeksi tulisi myös asettaa Sarvikkaan ja Ahtialanjärven väliin jäävän vyöhykkeen ja näitä kosteikkoja ympäröivien alueiden säilyttäminen ilman lisärakentamista maatalousalueena, jossa monimuotoisuutta lisätään entisestään. Lintutieteellinen yhdistys toivoo, että kunnassa lähdetään yhdessä maanomistajien ja luontoyhdistysten kanssa etsimään keinoja alueen luontoarvojen vaalimiseksi esim. alue-ekologisen suunnitelman pohjalta. Kunnostustoimien myötä myös Sarvikkaan alueella on potentiaalia nykyistä huomattavampiin linnustoarvoihin. Muun muassa Herralankosken padon mahdollisesta hyödyntämisestä yhtenä hoitokeinona olisi hyvä saada selvyyttä. Joka tapauksessa tärkeä tavoite on, että alueesta tulee mosaiikkimainen kokonaisuus allikoineen, kahlaaja-altaineen ja siten mahdollisimman monen kosteikkolajin paratiisi.

Yksi ensi tilassa koko alueella käynnistettävä projekti tulisi olla supikoiran ja minkin pyynti. Pienpetopyynnin merkitys vesilintukantojen kasvulle poikastuoton parannuttua saattaa osoittautua todella suureksi, kunhan pyyntiä harjoitetaan kaikkialla ja pitkäjänteisesti. Maassamme ovat BirdLife Suomi, Metsästäjäin keskusjärjestö sekä Suomen luonnonsuojeluliitto viime vuoden puolella käynnistäneet yksissä tuumin hankkeen pienpetopyynnin tehostamiseksi, joten edellytykset asian eteenpäin viemisessä ovat tässäkin projektissa hyvät.

Lempäälän kunta elää kovassa kasvuhuumassa. Ilman kokonaisvaltaisia suunnitelmia kunnan luontoa nakerretaan pikku hiljaa ja usein huomaamatta heikennetään kokonaisuuksia. Siksi Lempäälässäkin on hyvin tarkoin suunniteltava, miten jäljellä olevat luontoarvot huomioidaan. Kyse ei ole pelkästään ko. alueista, vaan myös esimerkiksi ympäröivistä metsäalueista, jotka nekin ovat pirstoutumassa yhä pienemmiksi kaistaleiksi Tampereen ympäryskuntien kovassa ja kritiikittömässä keskinäisessä kilpailussa.

Lajikohtainen tarkastelu (EU = Euroopassa uhanalainen lintulaji)



SILKKIUIKKU Podiceps cristatus

Laji pesii yleisenä, useimmiten yhdyskunnissa Etelä- ja Keski-Suomessa rehevillä, ruovikkorantaisilla järvillä ja lahdilla. Silkkiuikku suosii tiheitä, yhtenäisiä ruokokasvustoja ja vaatii pesän suojaksi usein tuuhean ilmaversoisten kasvien kasvuston. Silkkiuikku on 1950-luvulta yleistynyt selvästi ja sen levinneisyysalue on laajentunut. Erityisesti 1960-70-luvuilla kanta moninkertaistui. Runsastumisen syynä on pidetty vesien rehevöitymisestä johtunutta suojaisten pesimäruovikoiden laajentumista ja pikkukalakantojen kasvua pesimis- ja talvehtimisalueilla (Väisänen ym. 1998).

Silkkiuikku oli runsaimmillaan 1960-80-luvuilla, mutta 1990-luvulla kanta on monin paikoin lähtenyt laskuun myös Pirkanmaalla. Osasyynä tähän on varmasti pienpetokantojen runsastuminen.

Tarkastelujakson aikana silkkiuikku on kuulunut säännöllisesti Ahtialanjärven pesimälinnustoon. Tarkempia laskentatietoja on silti ensi kerran vasta vuodelta 2000 (13 paria/TIt). Pesistä seitsemän oli lokkisaaressa, näistä viisi ruovikon ulkoreunassa ja kaksi kortteikossa lokkiyhdyskunnassa. Kaksi pesää sijaitsi avoveden keskellä olevissa ruovikkotihentymissä järven itäreunassa tornin edustalla ja kaksi Mottisenniemen edustalla tiheässä ilmaversoiskasvillisuudessa. Pesintöjen tuloksista ei valitettavasti ole tietoja.

Vuonna 2001 silkkiuikkuja vaikutti Pirkanmaalla pesineen enemmän kuin edellisvuonna ainakin paikallisesti. Tätä seikkaa vahvistaa myös tiedot Ahtialanjärveltä, jossa havaintojen valossa pesivien parien määrä lähes tuplaantui 22 pariksi (TIt).

Sarvikkaalla todettiin vuonna 2001 yksi pesivä pari.



Silkkiuikun poikanen (Kuva: Kari Eischer)



HÄRKÄLINTU Podiceps griseigena

Härkälintu on myös rehevien järvien asukki, joka on viime vuosikymmeninä yleistynyt monin paikoin Suomessa ja myös Pirkanmaalla. Ravintokäyttäytymisestä johtuen härkälintu suosii hieman erityyppistä biotooppia kuin lähes pelkästään kalaa syövä silkkiuikku ja se viihtyy myös pienemmissä järvissä. Eduksi härkälinnulle ovat laajalti matalat, esim. kortteiset rannat, joissa on paljon uposkasvillisuutta (Väisänen ym. 1998).

Ahtialanjärveltä härkälinnusta on 1980-1990-luvuilta muutamia havaintoja, mutta pesimälajistoon se ei ole vakiintunut. Soidinta esittävä ja pesää rakentava pari oleskeli järvellä huhtikuun lopussa ja toukokuussa 1991 (SA, JoH, RM).

MUSTAKURKKU-UIKKU Podiceps auritus

Maamme kolmesta tavanomaisesta uikusta elinympäristönsä suhteen vaateliain ja myös harvinaisin laji on mustakurkku-uikku. Sitä tavataan yleensä vain ravinteikkaissa ja umpeenkasvavissa lammissa ja pikkujärvissä. Lisäksi sen voi pesijänä tavata mm. joidenkin suurempien järvien rehevimmissä poukamissa - Pirkanmaalla kylläkin nykyisin vain Pälkänevedellä. Koko maan mittakaavassa mustakurkku-uikku on harvinaistunut jo 1960-luvulta lähtien, mutta on sittemmin 1980-luvun lopulla hieman kasvattanut kantaansa lyhytaikaisesti (Väisänen ym. 1998).

Samansuuntaisia ovat havainnot Pirkanmaallakin. Huolestuttava on ollut lajin taantuma 1990-luvulla, jolloin se on viimeistään alkanut hävitä monelta perinteiseltä pesimäjärveltä kokonaan, näillä näkymin lopullisesti. Maakunnan nykyinen pesimäkanta on tämän hetkisten tietojen mukaan enintään 20-25 paria, kun vielä 1970-luvun lopulla yksistään Valkeakosken Ritvalanjärvellä pesi säännöllisesti vähintään tuo sama määrä, enimmillään jopa yli 30 paria.Vuosina 2000 ja 2001 Ritvalanjärvellä oli enää yksi, pesinnässään epäonnistunut pari.

Ahtialanjärveltä mustakurkku-uikusta ei ole varmistettuja pesimishavaintoja. Ylipäätäänkin järveltä tiedetään vain kuusi havaintoa: 3.6.1973 Myllyojan suulla (1 yks./JuH), 7.-10.5.1981 (2 yks./SA, TM ym.), 26.5.1991 (2 yks./RM), 27.4.1993 (1 yks./TIt), 4.5.1996 (1 yks./TIt) ja 22.-23.4.2000 (enim. 2 yks./TIt).

Läheisillä Kylälammella ja Iso-Savijärvellä mustakurkku-uikku oli vielä vuoteen 1991 saakka säännöllinen pesimälaji, mutta puuttuu niiltäkin nykyään. Ahtialanjärven havainnot saattavatkin liittyä juuri lähiseuduilla pesiviin lintuihin. Tosin lähimmät, vielä viime vuosiin saakka säännölliset pesimäjärvet sijaitsevat nykyään niinkin kaukana kuin Valkeakosken Ritvalanjärvellä sekä Ylöjärven Pohjajärvellä.

Mustakurkku-uikun jäljellä olevat perinteet Pirkanmaalla ovat maakunnan länsiosissa (Ylöjärvi, Hämeenkyrö, Viljakkala, Ikaalinen, Parkano), jossa irrallaan suuremmista selkävesistä laji on parhaiten pystynyt pitämään pintansa. Viime vuosien parhaat pesintätulokset ovat metsäisiltä pienjärviltä, joita ympäröivät karut metsämaat. Tosin näissäkin järvissä poikastuotto näyttää olevan erittäin huono, joka lienee seurausta luonnollisen niukasta ravintotuotannosta. Nykyisin erittäin ratkaisevaa mustakurkku-uikun pesimämenestykselle näyttää olevan naurulokkiyhdyskunnan tarjoama suoja, sillä vuonna 2001 maakunnan vain 19 todetusta parista 13 pesi naurulokkiyhdyskunnissa.   Viime vuosien tehoseuranta on lisäksi paljastanut, että nykyinen parimäärä keskittyy em. kuntien alueelle, jossa oli seitsemällä järvellä yhteensä 13 paria, kun muualta maakunnassa on todettuna yhteensä vain 6 paria.

Mustakurkku-uikkuun tänä päivänä kohdistuva taantuminen näyttää pitkälti selittyvän erittäin suurella määrällä epäonnistuneita pesintöjä ja niukalla poikastuotolla, joka ainakin osaltaan viittaa vahvasti pienpetojen aiheuttamiin tuhoihin ja epäilemättä vielä muihin häiriötekijöihin.



KAULUSHAIKARA Botaurus stellaris (EU)

Kaulushaikara on vetisiin, laajoihin ja korkeisiin ruovikoihin sidoksissa oleva laji. Se alkoi levittäytyä uudistulokkaana kaakosta 1800-luvun loppupuolella, mutta oli vielä 1970-luvulle tultaessa maassamme harvinaisuus. Pesimäkanta oli tuolloin enintään muutama kymmen paria. Jatkossa kaulushaikara yleistyi sitten jo huomattavasti nopeammin, vaikka välillä on ankarien talvien takia tullut takapakkia. Viime vuosikymmen oli kuitenkin lajille otollista aikaa. Parhaimpina vuosina Suomessa on todettu lähes 200 reviiriä (Väisänen ym. 1998).

Kaulushaikaran runsastuminen Suomessa on poikkeuksellista, sillä samanaikaisesti sen ei tiedetä runsastuneen muualla Euroopassa. Sen sijaan kaulushaikara on vähentynyt puolessa Euroopan maista ja hävinnyt monilta paikoilta. Taantuminen on 1800-luvulla ollut seurausta metsästyksestä ja vainosta, mutta 1900-luvulla etupäässä lajin asuttamien ruovikoiden kuivattamisesta (Väisänen ym. 1998). Kaulushaikara kaipaa siten erityistä huomiota täällä Suomessakin.

Pirkanmaalla havaintojen määrä lisääntyi selvästi 1990-luvulla ja nykyisin maakunnassa kuullaan säännöllisesti yli 30 soidintavaa koirasta vuodessa. Vuosina 2000 ja 2001 on päästy jo noin 40 reviiriin. Vakiintuneita reviirejä, joissa pesintä lienee vuosittaista, on niitäkin maakunnassa nykyisellään vähintään puolet kokonaismäärästä. Siten melkoinen osa Suomen kaulushaikaroista asustaa nykyisin Pirkanmaan kosteikoissa. Tiheys maakunnassa on suurimmillaan Keski-Hämeessä, jossa kannan verkostoitumisen edellytykset ovat olleet useassa pienimuotoisessa ja ennen kaikkea kokonaisuutta ajatellen arvokkaassa kosteikossa.

Ahtialanjärvi on ollut Pirkanmaalla lajin pitkäaikaisin pesimäjärvi Valkeakosken Saarioisjärven ohella. Ensihavainto puhaltelevasta linnusta Ahtialanjärvellä tehtiin 16.-17.5.1976 (TK, HKos). Tämän jälkeen reviiriä kuuluttava kaulushaikara tavattiin Lempäälässä 13.-5.6.1980 Pyhäjärven Hiivalahdella.

Vuodesta 1983 soidintava kaulushaikara on sitten tavattu Ahtialanjärvellä säännöllisesti vuotta 1986 lukuunottamatta: 1983 (24.4.-31.5. / HV ym.), 1984 (28.4.-5.6. / HA, KA, TK), 1985 (10.-31.5. / HA, KA, TK, TS ym.), 1987 (16.5.-14.6. / SA, KaH, HKe, RLä, TM, RM, PS ym.), 1988 (1.- ainakin vielä 12.6. / KJH, HH, TK, Matti Kuula, RM), 1989 (20.5.-16.6. / SA, RM, AV), 1990 (24.5.-3.6. / SA, LK, JLi, RLä, RM, AV), 1991 (28.4.-9.6. / SA, JoH, JLi, RM, RLä, JRau, ST), 1992 (20.5.-19.6. / TIt, MJä, TK, RM), 1993 (2.5.-5.6. / TIt, TK ja näköhavainto 8.8./TIt), 1994 (21.4.-26.6./TIt, JR, ST ym.), 1995 (5.5.-5.6./TIt, TK, RM ym.), 1996 (2.5.-kesäkuu / monet), 1997 (19.4.-kesäkuu / TIt,RM ym.), 1998 (19.4.- kesäkuu /TIt,RM,JR, TT ym.), 1999 (11.4.-kesäkuu /TIt,RM,JaV ym.), 2000 (huhti-kesäkuu / monet), 2001 (huhtikuu-kesäkuu / TIt,RM ym.)

Ahtialanjärvellä on aina pitänyt samanaikaisesti reviiriään vain yksi koiras. Huutelupaikkoina ovat olleet lokkisaaren ja kaakkoiskulmauksen, ns. pumppuaseman ruovikot. Juuri näistä ruovikoista on Rauno Sivosella myös arvokkaita pesätietoja. Ne antavat samalla viitteitä kaulushaikarakoiraan moniavioisuudesta. Vuonna 1991 löytyi 1.7. pumppuaseman ruovikosta tyhjä pesä ja lähistöltä 3 poikasta, 1995 lokkisaaren ruovikosta 14.7. tyhjä pesä ja lähistöltä yksi poikanen. Vuonna 1996 tehtiin peräti kolme pesälöytöä: 29.6. lokkisaaren ruovikossa kaksi asuttua pesää 10-20 metrin etäisyydellä toisistaan, toisessa yksi kuoriutumaton muna ja toisen pesän vieressä 3 poikasta. Lisäksi 7.7. löytyi pumppuaseman ruovikosta asuttu pesä, josta poikaset olivat lähteneet. Tähän ruovikkoon emo jatkoi ruokintalentoja elokuulle. Vuonna 1997 löytyi 25.6. tyhjä pesä pumppuseman ruovikosta ja lähistöltä 2 poikasta. Tästä alle 20 metrin päässä sijaitsi ruskosuohaukan pesä, josta löytyi syödyn kaulushaikarapoikasen jalka! Viimeisin pesälöytö on lokkisaaresta juhannuksen tietämiltä 2001 (TIt,RSi).





HARMAAHAIKARA   Ardea cinerea

Harmaahaikara viihtyy ruokailemassa suojaisilla ja rehevillä kosteikoilla. Se on yleistynyt pesijänä 1990-luvulla Suomessa lähinnä Uudellamaalla, jonne on jo muodostunut yhdyskuntia. Myös Pirkanmaan pesimälinnustoon harmaahaikara on 1980-luvulla vakiintunut vähintään 10 parin kantana. Huolimatta linnun isosta koosta yksittäiset harmaahaikaraparit ovat pesimäaikaan kovin huomaamattomia. Pesintöjä tunnetaan Valkeakoskelta, Toijalasta, Kylmäkoskelta, Vesilahdelta, Kangasalta ja Äetsästä etupäässä suurempien järvien saarista tai rantametsistä. Lisäksi mm. Ahtialanjärven läheltä Liponselän-Korteselän alueelta on viime vuosilta viitteitä pesinnästä.

Näkyvin harmaahaikara on alkusyksystä, jolloin maamme rajojen ulkopuolelta kiertelemään lähteneitä, etupäässä nuoria harmaahaikaroita tavataan eri puolilla maakuntaa. Pirkanmaalla lajia kerääntyy eniten Kangasalan Kirkkojärvellä-Pohtiolammella, jossa syksyllä 2000 viihtyi enimmillään peräti 70 yksilöä. Ahtialanjärven-Sarvikkaan alue ei lukeudu läheskään maakunnan parhaisiin, mutta sielläkin näitä haikaroita tavataan nykyisin joka syksy, esim. elokuussa 1999 enimmillään neljä yksilöä (TIt ym.).

Kevätmuuton aikaan harmaahaikara on varsin harvinainen näky. Ahtialajärveltä tunnetaan vain kaksi havaintoa: 9.5.1988 (1 yks./TK) ja 17.4.-2.5.1996 (1 yks./TIt). Keväthavainnoilla saattaa olla yhteyttä pesintöihin lähiseudulla. Sarvikkaalla on tehty myös harvinainen talvihavainto: 3.12.2000 (2 yks./TIt,LK).




Harmaahaikara (Kuva: Kari Eischer)

Takaisin ylös

LAULUJOUTSEN Cygnus cygnus

Vainon loputtua ja rauhoituksen astuttua voimaan 1950-luvulla on laulujoutsen yleistynyt varsin nopeasti ja siitä on tullut näkyvä myös Pirkanmaan kevät-, kesä- ja syyslinnustossa. Onpa maakunnassa paikka, Virtain Herraskoski, missä nykyisin säännöllisesti talvehtiikin useampi kymmenen lintua. Laji on runsastunut rajusti etenkin 1990-luvulla. Maakunnassa todetaan vuosittain useampia uusia pesäpaikkoja ja kanta on pesivien lintujen osalta jo 100 parin luokkaa. Lisäksi on lukuisia kihlapareja. Pesijänä joutsen suosii suojaisia kosteikkoja, lintujärviä ja reheviä suojärviä. Viime vuosina on Pirkanmaalla todettu pesintöjä suurempien selkävesien rauhallisimmissa lahdekkeissakin. Näin nopea runsastuminen on ollut seurausta myös vesien rehevöitymisestä. Tätä kautta lajille on tarjoutunut runsaasti suojaisia pesäpaikkoja ja samalla poikastuotanto on ravinteikkaisissa järvissä noussut selvästi. Joutsenen alkuperäisillä, karuilla suoalueilla poikastuotto on selvästi niukempaa.

Laulujoutsenen sopeutumisesta lähes kulttuurin sydämeen kertoo osaltaan sekin, että neljänä viime vuotena pesintä on todettu myös Ahtialanjärvellä. Pesä on aina sijainnut järven eteläkaakkoisessa kulmauksessa. Vuonna 1998 pesintä tuotti kaksi poikasta, jotka havaittiin emojen seurassa 18.6. alkaen (TIt ym.). Seuraavan vuoden pesintä lienee epäonnistunut, sillä poikasista ei tehty havaintoja missään vaiheessa (TIt, RM). Vanhat linnut olivat paikalla vielä lokakuun jälkipuoliskolla ja - osoituksena lajin aggressiivisuudesta muita joutsenia, myös kyhmyjoutsenia kohtaan - ajoivat tuolloinkin muuttojoutsenet pois. Viime vuosina pesinnät jälleen onnistuivat. Heinäkuussa 2000 nähtiin viisi hieman sorsaa suurempaa poikasta, myöhemmin syys-lokakuussa kolme sekä vuonna 2001 neljä sorsankokoista poikasta 15.06. (TIt).

Kevät- ja syysmuutolla Pirkanmaalla kokoontuu parhaille joutsenjärville jo pitkälti yli 100 yksilön kerääntymiä. Keväällä on huhtikuussa summattu yli 200 ja syksyllä loka-joulukuussa jopa 340 ja 250 yksilön kerääntymiä. Tässä suhteessa ei Ahtialanjärvi lukeudu läheskään parhaiden joukkoon, mutta sielläkin joutsen on toki säännöllinen lepäilijä. Kevätmuutolla on 1990-luvulla laskettu 30-40 yksilöä ja syksyllä enimmillään 47 yksilöä 3.11.1991 (TK,TIt) ja 48 yksilöä 17.10.1997 (TIt,RM). Linnut viihtyvät aina Myllyojan suun edustalla hyvin pienellä alalla. Sarvikkaalla joutsenia on enemmälti tavattu vain aivan viime vuosina ja etenkin keväällä 2000, jolloin maaliskuun lopusta huhtikuun puoliväliin laskettiin 12.4. enimmillään peräti 83 yksilöä (TIt).





PIKKUJOUTSEN Cygnus columbianus

Siperian tundralla pesivä pikkujoutsen lienee sekin viime vuosikymmeninä yleistynyt. Tämä on nähtävissä mm. Suomessa havaintomäärien selvänä kasvuna. Säännöllisesti lintuja nähdään enemmälti vain maamme kaakkoiskolkassa, mutta näin lännessäkin siitä on tullut 1990-luvulla jokavuotinen harvinaisuus. Pirkanmaalla pikkujoutsen on keväällä vähälukuinen, joskin säännöllisempi tuttavuus kuin syksyllä, jolloin se voi jäädä havaitsematta ja toisaalta näyttäytyä sääoloista riippuen suurinakin parvina.

Ahtialanjärvellä pikkujoutsen on tavattu lepäilevänä laulujoutsenten seurassa kerran keväällä ja kahdesti syksyllä: 28.10.1979 (vanha/TR, TH, EM), 1.-2.5.1987 (nuori/PS ym.), 16.-17.10.1997 (9 vanhaa/TIt, TK, RM).

Lisäksi on Sarvikkaanlahdelta yksi tuore havainto: 6.-7.04.2001 (vanha / TIt,LMu,PU).

KYHMYJOUTSEN Cygnus olor

Eteläisellä ja lounaisella rannikkokaistaleella yleisenä pesivä kyhmyjoutsen kuuluu myös Pirkanmaan pesimälinnustoon. Kolmena viime vuotena laji on pesinyt Nokialla, mutta jo 1970-luvulta lähtien Valkeakosken ympäristössä, missä kanta on kolmen kunnan alueella 1980-luvun lopulta käsittänyt enintään viisi paria.

Lähiseudun pesivistä kyhmyjoutsenpareista on Ahtialanjärvelläkin tehty useana keväänä 1990-luvulla havaintoja. Lisäksi on yksi syyshavainto: 15.10.1993 (2 vanhaa/TIt). Mitään pesintään viittaavaa ei ole todettu, eikä pesintää ole myöskään luvassa, mikäli laulujoutsen viihtyy järvellä jatkossakin.





METSÄHANHI Anser fabalis

Pieniä määriä pohjoisen pesimäsoille matkaavia metsähanhia tavataan säännöllisesti kevätmuuton lomassa lepäilevinä Ahtialanjärvelläkin. Enimmillään on huhtikuun jälkipuoliskolla keväällä 1992 laskettu 55 hanhea. Joutsenten tavoin linnut viihtyvät järven rauhaisimmassa kolkassa Myllyojan suiston edustalla ja saattavat oleilla paikalla useampia päiviä. Syysmuutolla lepäileviä metsähanhia tavataan hyvin harvoin.



TUNDRAHANHI Anser albifrons

Tundrahanhi on pikkujoutsenen tavoin idässä pesivä arktinen harvinaisuus. Nykyisellään siitä tehdään Pirkanmaalla joka kevät jokusia havaintoja. Ahtialanjärvellä tundrahanhia on tavattu paikallisena kahdesti: 26.4.-3.5.1992. (enimmillään 28.4. 4 nuorta/MK, RM, HS, ST, AV ym.) ja 5.5.1996 (1 yks., lähti muutolle/JPa).

Syysmuutolla tundrahanhi saattaa sopivien itäisten virtauksien ja matalapaineiden seurauksena harhautua syyskuun lopulla ja lokakuussa suurin joukoin näin länteenkin, tosin useammin laji jää syksyllä kokonaan havaitsematta. Paikallisena tundrahanhia on Pirkanmaalla tavattu poikkeuksellista syksyä 1999 lukuunottamatta vain pari kertaa, mm. Ahtialanjärven läheisyydessä Korteselällä nuori lintu 1.-3.11.1996 (TIt).



MERIHANHI Anser anser

Merihanhi on sisämaan oloissa harvinainen, mutta kevätmuutolla etenkin Pirkanmaalla säännöllinen kiertelijä etupäässä huhtikuussa. Pesimäseuduilla rannikolla kanta on kasvanut, mikä näkyy myös sisämaan havaintojen yleistymisenä 1980-luvulta alkaen. Ahtialanjärveltä on ainakin neljä havaintoa: 7.-8.5.1980 (1 yks./EM,JR), 30.4.1987 (1 yks./KaH,MK), 8.5.1988 (1 yks./MK,RM,PSa), 12.-13.4.1989 (1 yks./PS, ST).





LUMIHANHI Anser caerulescens

Lumihanhi on harvinaisin Ahtialanjärvellä tavattu lintulaji. Kaksi lintua lepäili järvellä hetken 1.5.1988 (TI, RSi). Lumihanhen pesimäalueet sijaitsevat arktisilla alueilla Pohjois-Amerikassa, Koillis-Siperiassa ja Grönlannin länsiosissa. Lumihanhia tiedetään Grönlannista käsin harhautuvan syksyisin Eurooppaan, mutta laji on myös yleinen tarhalintu, ja ainakin Norjaan sitä on myös istutuksin yritetty kotiuttaa.

Suomen havaintojen voidaankin epäillä pääosin koskevan tarhoista karanneita tai istutusperäisiä lintuja. Havaintobuumi osuu 1980-luvulle, etenkin vuosikymmenen jälkipuoliskolle, jolta ajalta (1985-1990) kaikki Pirkanmaankin havainnot ovat. Tätä havaintojaksoa ovat edeltäneet useat pesinnät Itämeren piirissä, kuten Ruotsissa, ja Suomessakin laji pesi Porkkalan edustalla 1980-luvun alkuvuosina. 1990-luvulla lumihanhi on Suomessa ollut taas suurharvinaisuus.



KANADANHANHI Branta canadensis

Kanadanhanhi on kotoisin Pohjois-Amerikasta ja tuotettu Eurooppaan puisto- ja riistalinnuksi. Suomessa se on 1960-luvulla aloitettujen siirtoistutuksien tuloksena saanut pikku hiljaa jalansijaa ja yleistynyt 1980-luvulta lähtien varsin nopeasti. Nykyisin kanadanhanhi on käynyt tavanomaiseksi tuttavuudeksi myös Pirkanmaalla. Pesiviä pareja on maakunnassa jo muutama kymmen, useimmat näistä suurempien selkävesien lahdekkeissa ja saarissa. Kanta on vahvin Mahnalanselän, Rautaveden, Kuloveden ja Pyhäjärven vesistöalueella.

Näkyvin kanadanhanhi on keväällä maalis-huhtikuussa, jona aikana se näyttäytyy Ahtialanjärvelläkin joka kevät. Ensimmäinen havainto on 12.-14.5.1981 (OH, HP, HV ym.) ja enimmillään järvellä on 25.3.1990 oleillut kahdeksan yksilöä (SA, TM, RM).



Kanadanhanhipariskunta Ahtialanjärvellä (Kuva: Kari Eischer)



VALKOPOSKIHANHI Branta leucopsis

Siperian tundralla pesivä valkoposkihanhi muuttaa keväin syksyin pääosin maamme itäosien kautta. Kevätmuutolla laji on Pirkanmaalla satunnainen. Havainnot ovat kuitenkin viime vuosina aavistuksen yleistyneet osin mm. tarhalintujen perua syntyneiden eteläisten pesintöjen seurauksena. Laji on kesällä 1998 tavattu pesivänä myös sisämaassa Päijänteellä Päijät-Hämeessä. Ahtialanjärvellä valkoposkihanhi on tavattu paikallisena kerran huhtikuussa 1996 (JR).

Syksyllä valkoposkihanhi voi muuttaa Pirkanmaankin kautta runsain joukoin. Ennätyssyksynä 1999 tuhansia hanhia muutti maakunnan kautta. Muutaman sadan hanhen parvia on rauhallisilta pelloilta tavattu paikallisenakin.




Takaisin ylös


HAAPANA Anas penelope

Varsin tasaisesti ympäri maata levittäytynyt haapana ei elinympäristönsä suhteen kuulu kaikkein vaateliaimpiin lajeihin. Sitä tavataan hieman karummissakin järvissä, kunhan tarjolla on matalia ja reheviä lahtia sekä ruokailupaikkoina ilmaversoiskasvustoja tai tulvivia rantaniittyjä. Haapanan on todettu yleistyneen 1950-luvulta alkaen varsinkin Etelä-Suomen sisämaassa (Väisänen ym. 1998).

Pirkanmaallakin haapana näyttää selvästi yleistyneen viime vuosikymmeninä ja se tuntuu menestyvän kohtuullisen hyvin. Lajista ei ole kuitenkaan tehty tarkkoja parimääräkartoituksia, joiden pohjalta voisi tehdä päätelmiä koko maakunnan kannasta eri aikakausilta. Haapana on kuulunut viime vuosikymmeninä ilmeisen säännöllisesti myös Ahtialanjärven ja Sarvikkaan linnustoon. Varmistettuja pesintöjä ei kuitenkaan ole yllättäen tiedossa laisinkaan. Vanhin, pesintään viittaava havainto on kirjattu Ahtialanjärveltä 11.6.1965 (noin 10 yksilöä / J.Halonen).

Vuonna 2000 Ahtialanjärvellä linnustolaskenta tuotti yhden haapanaparin, esim. 16.5. (2k,1n / TIt). Samoin Sarvikkaalla tehtiin havaintoja ainakin yhdestä parista. Vuodelta 2001 Ahtialanjärveltä on 23.05. tieto kahdesta parista (TIt).

Lajin päämuuttoaikaan huhti-toukokuun vaihteessa Ahtialanjärvi kerää varsin suuria määriä haapanoita. Eniten on eri vuosikymmeninä yhdellä kertaa laskettu 27.4.1969 (noin 40 yks./JuH), 5.5.1976 (noin 120 yks./TK), 7.5.1981 (238 yks./SA, TM), 1.5.1992 (200 yks./monet). Säännöllisemmin vähintään 100 yksilön kerääntymiä on summattu 1980-luvun puolivälistä lähtien.

Syysmuutolla lepäilijämäärät ovat Pirkanmaalla suhteellisen vaatimattomia, mutta muuttolennossa on päästy parhaimmillaan lähes 3000 yksilön päivälukemiin. Muuton lomassa saattaa selkävesillä lepäillä lyhytaikaisesti suurehkoja parvia. Muutoin syksyiset lepäilijämäärät ovat varsin pieniä, ja esim. Ahtialanjärvellä määrät jäävät yleensä vain muutamiin kymmeniin. Läheisellä Vesilahden Vähäjärvellä ruokaili kuitenkin syys-marraskuussa 1999 parhaimmillaan yli 200 yksilöä.

SINISORSA Anas platyrhynchos

Hyvin laajalti levittäytynyt sinisorsa on Suomessakin lähes joka vesistön asukki. Säännöllinen pesijä se on myös Ahtialanjärvellä ja Sarvikkaalla. Aivan tarkkoja laskentatietoja ei koko alueelta kuitenkaan ole, mutta vuonna 2000 Ahtialanjärvellä laskenta tuotti neljä paria (yksi pesälöytö saaresta) ja Sarvikkaan arvio oli vähintään kolme paria (TIt).

Näkyvin sinisorsa on kevät- ja syysmuuton aikaan. Ahtialanjärvellä määrät ovat tuolloin olleet enintään 100 yksilön luokkaa.

HARMAASORSA Anas strepera

Harmaasorsa suosii reheviä, ruohostoisia ja matalia lintujärviä. Laji on Suomessa yleistynyt hiljalleen viime vuosikymmeninä, mutta on edelleen luokiteltavissa laajalti harvinaisuudeksi. Nykyinen pesimäkanta on arvioitu keskimäärin 100 pariksi (Väisänen ym. 1998). Pirkanmaalla havaintoja alettiin tehdä enemmälti 1980-luvulla ja 1990-luvulla harmaasorsa on jo löydetty vuosittain. Kaikkinensa maakunnassa on vuoden 2001 havainnot mukaanlukien tehty 55 havaintoa 79 yksilöstä. Pesintää ei Pirkanmaalla ole vielä varmistettu, mutta muutamat havainnot viittaavat pesintään. Pääosin havainnot koskevat huhti-toukokuisia, yleensä päivän paikallaan viihtyviä kevätkiertelijöitä.

Maakunnan ehdoton ykköspaikka on ollut Ahtialanjärvi, josta on kaikkiaan 7 havaintoa 10 yksilöstä: 1.5.1980 (koiras/LK, AV, JV ym.), 9.5.1988 (koiras/TK), 21.4.1994 (koiras/JR, EKe, ST ym.), 24.-25.4.1995 (2 koirasta, 1 naaras/ST, PS, EKe, AO, MO), 13.5.1997 (koiras/PTö), 9.05.1999 (koiras ja naaras / PS), 12.04.2000 (koiras / JRau,PS).



JOUHISORSA Anas acuta

Jouhisorsa pesii varsin yleisenä Keski- ja Pohjois-Suomessa suoseutujen ja viljelyalueiden aukeilla korte- ja sarajärvillä sekä merenrantaniityillä. Kanta on ollut vahvimmillaan 1960- ja -70-luvuilla, mutta taantunut sittemmin ainakin paikallisesti (Väisänen 1998 ym.). Pirkanmaalla jouhisorsa on pesijänä maakunnan luoteisosien ulkopuolella hyvin harvinainen. Pesintöjä on kuitenkin todettu muuallakin matalakasvustoisilla järvillä. Ahtialanjärveltä-Sarvikkaalta ei pesintöjä tiettävästi tunneta.

Näkyvä jouhisorsa on Ahtialanjärvellä keväällä lajin päämuuttoaikaan huhtikuussa ja huhti-toukokuun vaihteessa. Selvästi eniten on 1.5.1985 laskettu 64 yksilöä (HP, JV, AV). Muulloin suurimmat määrät kerrallaan ovat olleet 20-30 yksilöä. Syysmuutolla tavataan lepäilijänä kevättä selvästi vähäisempiä määriä, Ahtialanjärvellä yleensä enintään muutamia yksilöitä kerrallaan.





LAPASORSA Anas clypeata

Elinympäristöltään varsin vaativa lapasorsa on harvalukuinen sorsalintu, joka pesii rehevillä ja runsaskasvustoisilla järvillä ja lahdilla. Laji viihtyy parhaiten avoimilla, tulvivilla luhta- ja korterannoilla sekä laidunnetuilla rantaluhdilla, mutta asustaa myös korkeissa ja aukkoisissa ilmaversokasvustoissa. Esiintymisessä on ollut viime vuosikymmeninä suuria ja pitkäaikaisia kannanvaihteluita (Väisänen ym. 1998).

Ahtialanjärven-Sarvikkaan alue on kuulunut aina lajin parhaisiin esiintymispaikkoihin Pirkanmaalla. Myös pesintä on ollut säännöllistä, mutta tarkkoja parimääräkartoituksia koko alueen osalta on niukasti aivan viime vuosia lukuunottamatta. Ahtialanjärveltä vanhimmat havaintotiedot ovat 1960-luvulta, jolloin on mm. 11.6.1965 summattu ilman tarkempia tietoja noin 25 yksilöä (J.Halonen). Ahtialanjärven saraa kasvavasta lietteisestä saarekkeesta on tehty myös pesälöytö 12.5.1968 (8 munaa/JuH). Syyskesän havainnoista - jotka ainakin pääosin koskevat alueella pesineitä ja syntyneitä lintuja - on sittemmin Ahtialanjärveltä 20 yksilöstä 5.8.1970 (JuH) ja 23 yksilöstä 12.8.1994 (TIt). Yhtä suuria syyskesän määriä ei maakunnasta tunneta ainakaan 1990-luvulta muilta järviltä. Toukokuun soidinhavainnot niin Ahtialanjärveltä kuin Sarvikkaaltakin kertovat, että laji on toki pesinyt alueella säännöllisesti myös 1980-luvulla.

Viimeisen päälle tarkkoja laskentatietoja ei ole myöskään 1990-luvultakaan esittää, mutta toukokuun havaintojen perusteella Sarvikkaalla lienee pesinyt (ei varmistettu) vähintään yksi pari ja Ahtialanjärvellä vähintään kaksi paria. Ahtialanjärveltä on esimerkkeinä onnistuneista pesinnöistä 3-4 vanhaa ja 6 poikasta 29.07.1997 (TIt) sekä heinä-elokuussa 1998 ja 1999 ainakin kaksi poikuetta/ vuosi (TIt, RM).

Vuosien 2000-2001 huolellisempi seuranta vahvisti aiempaa käsitystä parimääristä, jonka perusteella Ahtialanjärven ja Sarvikkaan kokonaiskanta on nykyisellään noin 5 paria. Vuoden 2000 Ahtialanjärvellä 21.5. tehdyssä laskennassa havaittiin 3 paria. Pesiä ei haettu, mutta näiden oletettiin olevan lokkisaaressa (TIt), sillä vartioivien koiraiden lisäksi lokkisaaresta tehtiin havainto siipirikoksi tekeytyneestä naarasta (TIt). Sarvikkaalla tavattiin 16.5. koiras + pariskunta ja 6.6. kaksi koirasta (Tit). Samoin vuonna 2001 Ahtialanjärven pesimäkanta oli vähintään 3 (-4) paria. Tähän tulkintaan päädyttiin mm. 12.05., jolloin lokkisaarekkeessa havaittiin kolme vartioivaa koirasta (TIt). Samoihin aikoihin (13.-14.05.) tavattiin Sarvikkaalla pariskunta ja kaksi koirasta (TIt).

Myös kevätmuutolla Ahtialanjärvi on useimpina vuosina toukokuun alussa kerännyt suurimmat määrät lapasorsia maakunnassa. Näissä oloissa aivan huikea ennätys on laskettu 1.5.1980 (60 yks., joista puolet koiraita ja naaraita / MSip). Seuraavaksi eniten on summattu 5.5.1987 (28 koirasta ja 8 naarasta / SA, TM). 1980-luvun loppupuolen lamavuosien jälkeen ei 1990-luvulla ole päästy läheskään yhtä suuriin määriin; eniten havaittiin 1.5.1992 (20 yks. / OH). Sarvikkaan ennätys on 5.5.1983 (9 koirasta 6 naarasta / HA, KA, SA, TM).



TAVI Anas crecca

Tavi on sinisorsan jälkeen maamme yleisin puolisukeltasorsa ja elinympäristönsä suhteen sekin vähiten vaatelias. Tavi pesii yleisenä monentyyppisillä järvillä, mm. metsäjärvillä. Perusvaatimuksena on ruokailemiseen sopiva rantasoistuma tai ilmaversoiskasvusto. Pesimäkanta saattaa vaihdella suuresti eri vuosina (Väisänen ym. 1998).

Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella tavi on säännöllinen pesijä. Parimääristä ei ole esittää tarkempia lukuja kuin Ahtialasta vuodelta 2000 (4 paria / TIt). Poikueita havaittiin tuolloin yksi.

Syyskesällä järvelle kerääntyy parviin muutamia kymmeniä yksilöitä, joista osa lienee kotoisin lähiseutujen pesäpaikoilta. Keväällä taveja lepäilee runsaana muuton lomassa muiden sorsien tavoin Ahtialanjärvellä. Säännöllisesti tavataan joka kevät vähintään 100-150 yksilön kerääntymiä. Eniten on laskettu 26.4.1998 (275 yksilöä / TIt).

Tavien syysmäärät alueella ovat olleet kovin vaatimattomia, enintään muutamia kymmeniä kerrallaan.

HEINÄTAVI Anas querquedula (EU)

Heinätavi on harmaasorsan jälkeen harvalukuisin puolisukeltajasorsamme, joka asustaa paljolti samantyyppisessä ympäristössä kuin lapasorsakin, mutta on tätä piilottelevampi. Heinätavi suosii aukeita korte- ja niittyrantoja. Lajin esiintymässä on suuriakin vaihteluita, mutta se on yleisesti taantunut 1900-luvulla kauttaaltaan Länsi-Euroopassa. Heinätavi kuuluu vaarantuneena Euroopan uhanalaisten lajien joukkoon. Suomessa laji on ollut yleisempi 1970-luvulla ja nykyisin kuin 1980-luvun jälkipuoliskolla, jolloin taantui äkillisesti ilmeisesti osin kylmien talvien seurauksena. Esiintymään vaikuttavat myös mm. kevätmuutonaikaiset sääolot (Väisänen ym. 1998).

Pirkanmaalla heinätavi pesii säännöllisemmin vain aniharvalla järvellä. Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella esiintyminen keskittyy Sarvikkaalle, jossa laji lienee varsin säännöllinen pesijä. Lähinnä puutteellisesta havainnoinnista johtuen varmistettuja pesintöjä ei kuitenkaan tunneta, ei myöskään syyspuolen havaintoja. Ainakin vuosina 1995 ja 1999 on Sarvikkaalla kuultu soidintava koiras (TIt). Myös kahtena viime vuotena laji epäilemättä pesi Sarvikkaalla: 16.5.2000 nähtiin 3 koirasta ja 6.6. pohjoisluhdalla tavattiin yksi koiras (TIt). 23.05.2001 taasen tavattiin pariskunta ja yksi koiras (TIt).

Kevätmuutolla tavataan säännöllisesti jokusia yksilöitä, jolloin silloinkin havainnot keskittyvät Sarvikkaalle. Vuonna 1981 on laskettu enimmillään 5 koirasta ja 3 naarasta (SA, EKa, TM) ja 5.5.1982 tavattiin 3 koirasta, 2 naarasta (JR, PS). Lajin harvalukuisuudesta kertoo se, ettei maakunnassa ole yli 8 yksilön kerääntymiä tavattu.

Ahtialanjärvellä heinätavi on ilmeisesti pesinyt säännöllisesti ainakin 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Sen jälkeen ei varmistettuja pesimähavaintoja ole tehty. Lähinnä kevätmuuttoon liittyen heinätavi sen sijaan on säännöllinen tuttavuus edelleen myös Ahtialanjärvellä. Vuonna 2000 nähtiin 6.05. enimmillään 3 koirasta ja 2 naarasta sekä 13.5. kaksi koirasta (TIt).

AMERIKANTAVI Anas crecca carolinensis

Amerikantavi on kotimaisen tavimme amerikkalainen vastine, joita nykyisin harhautuu joka vuosi kevätmuutolla maahamme. Koiras on tavattu Pirkanmaalla kaksi kertaa, joista jälkimmäinen havainto on tehty Ahtialanjärvellä 27.4.1997 (PeS, JRe).




Takaisin ylös




PUNASOTKA Aythya ferina

Punasotka viihtyy matalissa ja runsaskasvustoisissa, usein myös varsin pienissä järvissä, kunhan niissä on riittävästi avovettä. Se on maassamme 1800-luvun jälkipuoliskon uudistulokas. Nykyisen levinneisyyden punasotka saavutti 1940-luvulla ja runsaimmillaan kanta on ollut 1960-70-luvuilla. Nykyinen kanta on arvioitu 12 000- 15 000 pariksi. Esiintyminen painottuu aivan maamme eteläosiin (Väisänen ym.1998).

Punasotka on taantunut viime vuosikymmeninä koko maassa. Taantumiseen ovat vaikuttaneet ainakin 1980-luvun jälkipuoliskon kylmät talvet, minkä jälkeen kannan on leutojen talvien myötä todettu kasvaneen koko maan mittakaavassa vuoteen 1996 (Väisänen ym. 1998). Paikallisesti ei näin ole kuitenkaan käynyt kaikkialla. Esimerkiksi monilla Keski-Hämeen järvillä ei punasotka ole saanut uudelleen jalansijaa. Valkeakosken Ritvalanjärvellä 20 parin kanta vuodelta 1977 on viime vuosien laskennoissa hiipunut yhteen pariin, joka säännöllisesti vielä epäonnistuu pesinnöissään. Pirkanmaalla ns. lintujärviksi kutsutuilla järvillä nykyisellään vain harvalla pesii useampi kuin 1-3 paria punasotkia. Poikastuotanto on ollut erittäin niukkaa.

Ahtialanjärvellä punasotka on ollut säännöllinen pesijä jo pitkään. Vanhimmat tiedot 1960-luvulta kertovat lajin olleen varsin yleinen. Esimerkiksi vuodelta 1968 on saraa kasvavasta lietteisestä lokkisaaresta 8 pesälöytöä ajalta 12.-23.5. (JuH). Sen enempää kartoituksia ei järvellä ole 1960- 80-luvulla keväällä ja kesällä tehty. Suurimmat punasotkamäärät on laskettu 6.-7.5.1970 (n. 40 yks./JuH) ja 7.5.1978 (41 yks./ SA, TK).

Punasotka näyttäisi säilyttäneen Ahtialanjärvellä asemansa paremmin kuin keskimäärin muualla Pirkanmaalla varsinkin Keski-Hämeen osalta. Tosin Ahtialanjärvelläkin parimäärä näyttäisi 30 vuoden takaa vähintään puolittuneen. Osuutensa jossain määrin parempaan pesintämenestykseen lienee järven saarekkeella ja sen turvin pintansa pitäneellä suurella naurulokkiyhdyskunnalla, jonka suojissa ainakin nykyisin kaikki punasotkaparit ovat pesineet. Viime vuosina, mm. 1999, järvellä on arvioitu pesineen enintään 5 paria ja kanta on pysynyt varsin vakaana. Vuonna 2000 pesiviä pareja oli ainakin kaksi, mutta todettujen naaraiden perusteella neljä (TIt). Pesälöytöjä on lokkisaarekkeesta yksi (7 munaa) ja poikueita on nähty kaksi (4+2 poikasta). Enimmillään lintuja nähtiin 10.5. (8 koirasta, 4 naarasta), 14.5. (12 koirasta, 1 naaras) ja 20.5. (8 koirasta). Vuonna 2001 lintuja todettiin eniten 12.05. (7 koirasta, 4 naarasta). Viime vuosien muutonaikaiset kerääntyvät ovat olleet vaatimattomia ja jääneet alle 20 yksilön. Näissä havainnoissa lienee pääosin ollut kyse alueen pesivistä linnuista.

Sarvikkaalta on etupäässä vähistä käynneistä johtuen niukasti havaintoaineistoa punasotkasta, mutta sielläkin laji lienee viime vuosikymmeninä kuulunut pesimälajistoon varsin säännöllisesti. Vanhemmalta ajalta havaittuna on 8.6.1972 (4 yks. + 2 paria / KA). Vuonna 2000 nähtiin yksi poikue naaraan kera (TIt) ja vuonna 2001 todettiin 14.05. kolme pariskuntaa ja lisäksi kaksi koirasta. Alkukeväästä Sarvikas kerää punasotkia paremmin kuin Ahtialanjärvi, josta esimerkkinä 12.04.2001 lasketut 33 yksilöä (TIt).

Yhteenlaskettuna Ahtialanjärven ja Sarvikkaan punasotkakanta ( noin 7 paria) yltää samaan kuin Ikaalisten Vähäjärvellä ja on siten tämän kanssa maakunnan paras lajin pesimäjärvi. Myös Ikaalisten Vähäjärvellä turvana on naurulokkiyhdyskunta (max.300 paria).

TUKKASOTKA Anas fuligula

Rehevillä, runsaskasvustoisilla järvillä ja lahdilla pesivä tukkasotka on sisävesillä neljänneksi runsain vesilintu. Se on levittäytynyt koko maahan ja on huomattavasti punasotkaa yleisempi. Maamme kokonaiskannaksi on 1990-luvulla saatu peräti 100 000-150 000 paria. Koko maan mittakaavassa tukkasotka olisi silloin ollut maassamme runsaampi kuin koskaan. Kannanvaihtelut saattavat kuitenkin olla suuria johtuen kovista pakkastalvista. Esimerkiksi 1940-luvun kylmät talvet vähensivät pesimäkantaa, eikä pesivien parien määrä ollut vielä seuraavanakaan vuosikymmenenä noussut kuin korkeintaan 40 000 pariin.

Kanta kuitenkin toipui seuraavien vuosien leutojen talvien myötä nopeasti ja saavutti huippunsa monilla sisämaan järvilla 1960- ja 1970-luvuilla. 1980-luvun puolivälin ankarat talvet vähensivät jälleen tuntuvasti kantaa, jonka on sittemmin nähty nopeasti kohentuneen (Väisänen ym. 1998).

Jos verrataan koko maan parimääräarviota ja yleiskuvaa tukkasotkan runsaudesta Pirkanmaan tilanteeseen, tiedot eivät näytä kaikilta osin käyvän yksiin. Tukkasotka on Pirkanmaalla vähentynyt kahdenkymmenen viime vuoden aikana merkittävästi monilla järvillä, eikä päin vastoin kuin koko maan arvioissa, ole ainakaan paikallisesti osoittanut 1990-luvulla merkkejä kannan kasvusta. Todisteita tästä löytyy Keski-Hämeestä, jossa kaikilla vuosina 1950-1999 laskennoissa mukana olleilla lintujärvillä tukkasotka on vähentynyt katastrofaalisesti. Esimerkeistä käyvät Valkeakosken Ritvalanjärvi ja Tykölänjärvi, joissa tukkasotkien parimäärät ovat pudonneet 1960-luvun alkuvuosien uskomattomilta tuntuvista 62 ja 68 parin määristä vuosisadan loppuun mennessä nollaan (P.Linkola). Vielä 1970-luvun lopun tiedot osoittavat kannan likimain yhtä hyväksi kuin edellisellä vuosikymmenellä.

Syyksi taantumiin on talvikuolleisuuden lisäksi epäilty paikallisesti mm. lintuvesien umpeenkasvua sekä avointen pesimäniittyjen kuivumista ja pensoittumista. Olisikin syytä selvittää, onko esim. Keski-Hämeen järvillä tapahtunut tässä suhteessa merkittäviä muutoksia. Pienpetojen aiheuttamat tuhot uuden kannankasvun rajoittajana taasen näyttäisivät varmasti olevan nykyään ainakin paikallisesti erittäin merkittävä haittatekijä. Esimerkiksi säännöstelyn piirissä olevan reittivesistön halkoma Keski-Häme (mm. Pälkäne-Valkeakoski-Lempäälä) ja talviset sulavedet sekä rehevöitymisen seurauksena runsastunut kalakanta siellä suosivat minkkiä ja ylläpitävät suurempaa minkkikantaa aivan lintujärvien liepeillä.

Parhaiten tukkasotka näyttäisi mustakurkku-uikun tavoin menestyneen Pirkanmaalla muutamilla pienjärvillä Hämeenkyrön lounaisosissa. Tukkasotkalle maakunnan selvä ykköskohde on nykyisellään Hämeenkyrön Vaivianneva. Vuoden 2001 laskentojen perusteella siellä pesi suurehkon naurulokkiyhdyskunnan suojaamana noin 15 paria. Vähäisiä ja ainoita merkkejä tukkasotkakantojen paranemisesta ja levittäytymisestä Pirkanmaalla voi lisäksi nähdä vain Nokialla, jossa lajia on viime vuosina alkanut pesiä kaakkurijärvillä. Nämä esimerkkialueet poikkeavat Keski-Hämeen vertailualueista mm. siinä, että siellä järvet ja lammet ovat reittivesistöistä enemmälti syrjässä ja karussa ympäristössä, missä ei monestakaan syystä tarjoudu minkille kovin hyviä elinoloja. Lisäksi minkin elämää näillä alueilla vaikeuttaa mm. tiheämpi saukkokanta. 1990-luvun leudot talvet ovat kuitenkin helpottaneet minkin selviämistä talven yli kaikkialla ja lajin talvikuolleisuus lienee vähentynyt merkittävästi 1980-luvun vuosista.

Ahtialanjärvelläkin tukkasotka on 1960-70-luvuilla huomioitu yhtenä runsaimmista vesilintulajeista (R. Sivonen, J. Hankela suull.). Tarkkoja laskentatietoja ei kuitenkaan ole tuolloinkaan tehty, mutta kahlaajahavainnoinnin yhteydessä ainakin lokkisaaresta on paljastunut useampia sotkan pesiä (R. Sivonen suull.). Pirkanmaan lintutieteellisen yhdistyksen arkistoissa on silti esim. vuodelta 1968 tieto vain yhdestä tukkasotkan pesästä lokkisaaressa, mutta sen sijaan kahdeksasta punasotkan pesästä (JuH). Tukkasotkan tuolloinen pesimäkanta järvellä jää arvailujen varaan.

Tukkasotka on myöhemminkin kuulunut Ahtialanjärven linnustoon, mutta tiedot perustuvat viime vuotta lukuunottamatta satunnaishavaintoihin. 1990-luvun lopulta alkaen järvellä on arvioitu pesivän ainoastaan 1-4 paria (TIt). Poikueistakin on niukasti havaintoja ja esim. vuodelta 1998 vain yhdestä 2 poikasen ryhmästä (TIt). Vuonna 2000 tehtiin (TIt) tarkempia selvityksiä, joiden perusteella pesiviä pareja oli vähintään neljä: 10.5. (9 pariskuntaa), 20.5. (9 koirasta, 4 naarasta) ja 7.6. (lokkisaaressa neljä pesää ruohotuppaiden juurella lokin pesien seassa, joissa 10+10+10+11 munaa). Poikueista ei silti tehty ainuttakaan havaintoa, mikä osaltaan saattoi johtua myös puutteellisesta havainnoinnista. Vuodelta 2001 tietoja tukkasotkasta on ilmoitettu vain 12.05. (4 koirasta, 2 naarasta), mikä viittaisi kahden parin pesintään.

Ahtialanjärvellä on noin 30 viime vuoden aikana tapahtunut huomattava muodonmuutos. Ainakin avointen pesimäniittyjen umpeenkasvu ja pusikoituminen ovat heikentäneet mm. tukkasotkan elinmahdollisuuksia.

Kevätmuutolla Ahtialanjärvellä on aikojen saatossa lepäillyt parhaimmillaan jokusia kymmeniä lintuja. Suurimmat parvihavainnot on tehty 27.4.1969 (n.35 yks./JuH), 2.5.1971 (n. 40 yks JuH), 10.5.1980 (n. 40 yks./SA, TH, TR), 24. ja 28.4.1997 (50 yks./TIt).

Sarvikkaalta ei ole mainintoja pesivistä tukkasotkasta, mutta todennäköisesti se lienee sielläkin ainakin kuulunut lajistoon.



TELKKÄ Bucephala clangula

Telkkä kuuluu alueen säännöllisiin pesimälintuihin muutaman parin voimin. Tarkat laskentatiedot puuttuvat vuosia 2000-2001 lukuunottamatta, jolloin Ahtialanjärvellä pesi 2 paria ja Sarvikkaalla ainakin yksi pari (TIt). Pesivien parien määrää voidaan nostaa pöntöttämällä.

Kevätmuutolla Ahtialanjärvelle ja lähiympäristöön kerääntyy telkkiä varsin suuria määriä. Vähintään 100 yksilön kerääntymiä on Ahtialanjärvellä todettu ainakin 24.4.1997 (100 yks./TIt)



UIVELO Mergus albellus

Pohjois-Suomessa pesivää uiveloa tavataan muuttoaikaan keväällä ja syksyllä melko säännöllisesti myös Ahtialanjärvellä. Kevätmuutolla uivelo on tavanomaisempi ja komeampi näky, jolloin eniten kerralla on lintuja laskettu 24.4.1997 (7 koirasta ja 8 naarasta /TIt).

Syysmuutolla lepäilevät uiveloparvet keskittyvät selvemmin tietyille järville. Pirkanmaalla tälläinen vakiintunut lepäilyjärvi on Kangasalan Kirkkojärvi, jossa suurimmat kerääntymät ovat käsittäneet yli 30 yksilöä. Seuraavaksi suurimmat määrät on laskettu Lempäälässä: Mäyhäjärvellä enimmillään vuonna 2000 (24 yks.) ja Ahtialanjärvellä 16.10.1997 (12 yks./TIt).



ISOKOSKELO Mergus merganser

Pesijänä isokoskelo suosii karuja, rikkonaisia, laajoja selkävesiä ja suurempia järviä eikä kuulu Ahtialanjärven linnustoon muuta kuin muuton aikaan. Kevätmuutolla isokoskeloita tapaa säännöllisesti lepäilemässä Ahtialanjärvellä. Enimmillään on summattu 40-50 yksilön kerääntymiä. Syksyllä määrät ovat parhaimmillaankin hyvin vaatimattomia.

NIITTYSUOHAUKKA Circus pygargus

Kosteilla ja puolikuivilla avomailla pesivä niittysuohaukka on tuoreimpia uudistulokkaita Suomen linnustossa. Lajista on maassamme jo useampi kymmen varmistettua pesintää (ens.1964), mutta samana vuonna on toistaiseksi todettu enintään viisi pesintää. Niittysuohaukan levinneisyys painottuu Itä-Eurooppaan ja laikukas esiintyminen ulottuu luoteessa Viroon, Tanskaan ja Ruotsin eteläosiin. Suomen havaintomäärät ovat erityisesti 1990-luvulla selvästi kasvaneet (Väisänen ym. 1998).

Myös Pirkanmaalla lajista on alettu tehdä havaintoja silloin tällöin. Kaikkiaan maakunnasta tunnetaan kuusi havaintoa, jotka yhtä (1982) lukuunottamatta ovat kaikki viime vuosilta. Ensimmäinen merkittävä havaintovuosi oli 1998, jolloin havaittiin vähintään neljä eri yksilöä, näistä kaksi Ahtilanjärven-Sarvikkaan alueella. Pääosin Ahtialanjärvellä viihtyi 1.-2.5. koiras (monet) ja 2.5. tavattiin vielä naaraskin, joka lopuksi hävisi Sarvikkaan kautta pohjoiseen (MK, PS, JaS). Linnuilla havaittiin lyhyesti soidintakin. Vuonna 2001 Pirkanmaalla tavattiin kevätkaudella 3 yksilöä ja todettiin ensi kerran merkkejä pesinnästä Vammalan Keskistenjärvellä.

Niittysuohaukka on hieman kuivempien kosteikkojen saalistaja ja pesijä kuin ruskosuohaukka, eikä sille kelvollisia elinympäristöjä ole läheskään yhtä paljon. Tälläiset puolikuivat paikat kuivuvat myös nopeasti liiaksi. Niittysuohaukka onkin taantunut Keski-Euroopassa kosteiden niittyjen kuivattamisen ja viljelysten raivauksen tähden, jotka yhdessä ilmastotekijöiden kanssa ovat syynä lajin levittäymiseen kohden luodetta (Väisänen ym. 1998).



RUSKOSUOHAUKKA Circus aeruginosus

Ruskosuohaukka on 1900-luvun tulokas Suomen pesimälinnustossa. Se on mieltynyt ruovikkoisiin lintujärviin ja rakentaa pesänsä yleensä komeimpiin ja tiheimpiin vedestä kasvaviin ruovikoihin, mutta onpa pesiä löydetty mm. osmankäämiköistäkin. Pirkanmaalle ruskosuohaukka asettui pesimään 1970-luvulla. Runsastuminen alkoi heti 1980-luvulla ja kanta kasvoi tasaisesti. Yleistyminen vauhdittui 1989-90-lukujen taitteessa entisestään ja nykyisin maakunnassa pesii jo monta kymmentä paria. Kierteleviä lintuja on myös runsaasti. Ydinaluetta maakunnan sisällä on alusta alkaen ollut ns. Keski-Häme, jossa on eniten tarjolla lajille soveltuvia kosteikkoja.

Kuten kaulushaikaralla, on ruskosuohaukallakin Pirkanmaalla pisimmät perinteet Valkeakosken ohella Lempäälässä. Ensimmäiset havainnot Ahtialanjärvellä on tehty 27.7.1968 (1 yks./JuH, RSi) ja 21.8.1970 (2 nuorta /JuH). Jälkimmäinen havainto saattaisi viitata siihen, että pesintä on tapahtunut hyvinkin lähellä. Vuodesta 1976 lintuja on alettu nähdä säännöllisemmin. Pesintä varmistui ensin Hiivalahdella 2.7.1981 (pesä, jossa 4 poikasta /KA, RSi) ja sitten vuonna 1983 myös pesälöydön myötä Ahtialanjärvellä (RSi). Tästä eteenpäin Ahtialanjärvellä pesi aina yksi pari vuoteen 1990. Vuonna 1991 löytyi järveltä peräti neljä pesää, joka on Pirkanmaan ennätys yhdeltä kosteikolta.Vuodesta 1992 pesiä on löydetty vuosittain seuraavasti: 1992 (2), 1993 (2), 1994 (1), 1995 (1), 1996 (2), 1997 (3), 1998 (2) ja 1999 (1).

Vuosina 1989-99 pesäpaikat ovat sijainneet seuraavilla paikoilla (myös kartat):

1) pumppuaseman ruovikossa kaakkoiskulmauksessa 1989-1992 ja 1997-1998,

2) saaressa 1991-93 ja 1995-99,

3) lintutornin ja pumppuaseman välissä kapeaosmankäämikössä 1991 ja 1993-94,

4) Myllyojan suun ja lintutornin välisessä harvassa ruovikossa 1991 sekä

5) Myllyojan suun pohjoispuolella 1996-97.

Mainio pesäaineisto on Rauno Sivosen havainnoinnin tulosta. Hän on myös rengastanut kaikki poikaset.

Uuden vuosituhannen alkajaiseksi järvellä on pesinyt onnistuneesti kaksi paria (TIt).Vuonna 2000 pesät sijaitsivat suistossa ja pumppuaseman ruovikossa ja niistä pääsi lentoon 2 ja 3 poikasta. Taasen vuonna 2001 pesinnät tapahtuivat lokkisaaressa noin 150 metriä yhdyskunnasta itään sekä Myllyojan edustalla avoveden keskellä olevassa ruovikossa (RSi). Pesinnöistä toinen oli hyvin myöhäinen, sillä vasta pariviikkoiset poikaset rengastettiin

Myös Sarvikkaalle ruskosuohaukka näyttää viime vuosina asettuneen pesimään. Vuonna 1999 tavattiin poikue (TIt) ja vuonna 2000 että 2001 Sarvikkaanlahdella todettiin epäonnistunut pesintä (RSi). Ahtialanjärven linnuille alue on järven ulkopuolella ehdottomasti tärkein saalistuspaikka.

MERIKOTKA Haliaeetus albicilla

Merikotka on yleistynyt laji, joita muuttaa keväin syksyin Pirkanmaan yli kohden koillista kymmeniä, jopa toista sataa. Toisinaan merikotkia tavataan muuttomatkan lomassa lepäilevänä mm. järvien jäillä, kuten Ahtialanjärvellä 2.5.1996 (TIt), 15.4.1998 (J. Liikanen) ja 18.4.1999 (nuori /TIt).

KALASÄÄSKI Pandion haliaetus

Lähiseudulla pesivät kaksi sääksiparia käyvät lähinnä Ahtialanjärvellä säännöllisesti ravinnonhaussa.

NUOLIHAUKKA Falco subbuteo

Nuolihaukka on lähinnä syyskesällä sekä Ahtialanjärvellä että Sarvikkaalla säännöllinen ruokavieras korento- ja pääskyspyynnissä. Laji pesii lähimmillän mm. Mäyhäjärvellä sekä Pyhäjärven saarissa ja niemekkeissä. Ahtialanjärveltä on kontrolloitu haarapääskyverkosta 7-vuotias lintu, joka oli rengastettu Valkeakoskella pesäpoikasena (JSy, TIt).

MUUTTOHAUKKA Falco peregrinus

Muuttohaukka on komea ilmestys, ja tämä pohjoisen pesimäsoille matkaava jalohaukka on tavattu Ahtialanjärvellä paikallisena kerran 4.4.1990 (vanha lintu /JLi,RM ym.). Lintu näyttäytyi järven yllä juhlavasti harjoitellessaan lepotaukojen välissä leikkimielistä saalistamista pesimään asettuvien naurulokkien kauhistukseksi.





LUHTAHUITTI Porzana porzana (EU)

Kosteikkojen kuivatuksista Euroopassa kärsinyt luhtahuitti suosii kahluukelpoisia sara- ja korteluhtia sekä laajalti umpeenkasvaneita järvikuvioita. Laji on kaakkoinen ja täällä levinneisyyden länsiosissa sen esiintymiseen vaikuttavat monen muun lajin tavoin paljolti kevään ja kesän sääolot. Kaulushaikaran tavoin luhtahuitti on Euroopan maista ainoastaan Suomessa laajentanut elinaluettaan 1970-luvun alun jälkeen (Väisänen ym. 1998).

Yöhuutelijoihin kuuluva luhtahuitti on Pirkanmaalla ollut viime vuosikymmeninä harvalukuisempi 1990-luvulla kuin 1980-luvun puolivälin parhaina kesinä, johon lienee vaikuttanut ainakin viime vuosikymmenen varsin viileät sääolot toukokuussa. Vuosittain maakunnassa kuullaan keskimäärin 30-40 reviiriään kuuluttavaa lintua, mutta harvassa ovat ne paikat, joissa luhtahuitti on jokavuotinen ja mahdollisesti säännöllinen pesijä.

Yksi varmimmista lajin tapaamispaikoista maakunnassa on ollut Sarvikkaan laaja kosteikkoalue. Myös Ahtialanjärvellä on tehty useampia havaintoja. Ainakin noin 35 viime vuoden ajalta vanhimmat tiedot (Ä = soidinta) ovat Sarvikkaalta 19.6.-6.7.1968 (1 Ä /EPu) ja 16.6.1972 (1 Ä /KA), 11.6.1976 (1 Ä /TK), Ahtialanjärveltä 23.-30.5.1968 (1 yks. /JuH), 30.6.1969 (1 yks. /JuH), 18.-20.6.1971 (1 Ä /RSi) ja 14.8.1971 (1 yks. /RSi), Vaihmalasta 25.-29.6.1970 (1 yks. /JuH) ja 1.7.1971 (1 yks. /JuH).

Retkeilyn alueella edelleen yleistyttyä 1980-luvulla on Sarvikas paljastunut lähes vuosittaiseksi havaintopaikaksi. Samanaikaisesti on luhdalla huudellut peräti viisi huittia. Seuraavassa kaikki soidintavia lintuja koskevat havainnot Sarvikkaalta: 1980 (1 Ä 29.5.-5.6./KA, SA, LK, TH), 1982 (2Ä /hav. ?), 1983 (2 Ä 31.5./AOS), 1984 (3Ä 30.6. /LK, JV), 1985 (1Ä 18.6./TK), 1986 (1Ä 26.4.-kesäkuu /SA, RM), 1989 (1Ä 8.-16.6./SA, JoH, EM, RM, AV), 1992 (3Ä/RM), 1994 (enimmillään 3Ä 12.5.-26.6./TIt, TK, HLev, JLev, RM), 1995 (1Ä 12.-26.6./TIt, TK, RM), 1996 (2 Ä 22.-23.5., 3 Ä 26.5. , 4 Ä 1.6. ja 5 Ä 3.6. /TIt),   2000 luhdalla (1 Ä 27.5. / Tit), 2001 (1 Ä 13.-14.05. ja 2 Ä 6.-7.06. / TIt). Useimmiten linnut ovat huudelleet umpeenkasvaneen Sarvikkaanlahden kohdalla, märässä isosorsimo- ja osmankäämikasvustossa.

Ahtialanjärvellä luhtahuitteja on vuodesta 1980 kuultu selvästi epäsäännöllisemmin. Havaintoja on kertynyt seuraavasti: 1980 (4 Ä 26.6./KA), 1981 (1 Ä 20.6./PS), 1989 (1Ä 20.5.-16.6./SA, RM, AV), 1990 (1Ä 21.4./RM), 1992 (1Ä 12.6./RM), 1993 (1Ä / ?), 2000 (2 Ä, ens. toukokuussa ja toinen kesäkuun puolivälissä /TIt). Tiedossa olevat huutelupaikat on yhtä lukuunottamatta paikallistettu lokkisaaresta, kuten kesän 2000 linnuista ensimmäinenkin. Toinen oli äänessä kesäkuussa kaakkoisluhdalla.

Ahtialanjärveltä on myös jokusia syyshavaintoja luhtahuiteista, joilla voinee olla yhteyttä pesintään järvellä: mm. 5.9.1997 (1 yks. lentoon pohjoisluhdalta /TIt).





LUHTAKANA Rallus aquaticus

Luhtakana on elinympäristöltään luhtahuittia ehkä vaativampi rantakana. Laji elää laajoilla, usein lampareiden pirstomilla luhdilla, tiheissä ja korkeissa ruohostoissa, mieluusti osmankäämi- ja ruokokasvustoissa, joissa on hyllyvä liejupohja. Luhtakana on uudistulokas Suomen linnustossa 1900-luvun alkupuoliskolta, mutta edelleen harvalukuinen, pääosin eteläosien parhaiden lintujärvien asukki.

Pitkälti leutojen talvien ansiosta havainnot yleistyivät Pirkanmaalla 1990-luvun alkuvuosina selvästi. Ennätysvuonna 1990? on kuultu peräti 23 soidintajaa, kun 1980-luvulla havaintomäärät ovat vaihdelleet 0-2 havaintoa vuodessa. Maakunnassa on nykyään muutama kosteikko, jonne laji ilmaantuu säännöllisesti huhti-toukokuun vaihteessa ja jossa se mahdollisesti vuosittain myös pesii.

Useimmiten havainnot kuitenkin koskevat kevätkesän jälkeisiä, suurella todennäköisyydellä parittomaksi jääviä lintuja. Tällaisia vaikuttavat olleen myös viisi Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella kuultua luhtakanaa: Ahtialanjärvellä 16.-17.6.1984 (Hkos, EPu), 12.6.1992 lokkisaaressa (RM) ja 25.5.1995 (PNie) sekä kaksi viimeisintä Sarvikkaalla 1998 (TIt, HLev, LMu, RM) ja 29.-30.6.1999 (TIt).



LIEJUKANA Gallinula chloropus

Liejukana on vielä luhtakanaakin harvinaisempi rantakana, joka pesii Etelä-Suomessa säännöllisesti vain harvoilla paikoilla. Pirkanmaalla liejukana on 1960-luvulta lähtien ollut vuosittainen harvinaisuus. Enimmillään on tehty vain 4 havaintoa vuodessa. Pesintä on maakunnassa varmistettu vuoteen 1999 mennessä seitsemän kertaa, yhtä lukuunottamatta kaikki 1990-luvulla.

Yhden pesinnöistä voi tulkita tapahtuneen Ahtialanjärvellä, jossa ainoana havaintona ko. alueelta on 8.8.1995 tavattu nuori lintu (TIt). Liejukana on mieltynyt sekin naurulokkiyhdyskuntiin, joiden suojissa Pirkanmaalla useimpien pesintöjen on todettu tapahtuneen ja joissa myös soidintavat linnut ovat huudelleet.

NOKIKANA Fulica atra

Nokikana on sekin yksi 1800-luvun lopun uudistulokkaita. Laji valtasi nopeasti elinalaa maassamme. Nykyinen levinneisyysalue oli saavutettu jo 1930-luvulla. Kanta oli kuitenkin moninkertaistunut 1970-luvulle tultaessa. Levittäytymisen ja runsastuminen oli pääosin seurausta vesistöjen rehevöitymisestä. Kannan kasvua ovat rajoittaneet erityisesti kylmät talvet. Esimerkiksi talvella 1978-79 kylmä tappoi paljon lintuja. Myös 1980-luvun puolivälin epäedulliset sääolot talvehtimisalueilla ovat sittemmin hidastaneet kannankasvua (Väisänen ym. 1998).

Pirkanmaallakin nokikanojen kanta oli huipussaan 1970-luvulla. Esimerkiksi Valkeakosken Tykölänjärvellä lepäili syyskuussa 1978 parhaimmillaan 1000 yksilöä. Järven pesimäkannasta ei minulla ole tietoa, mutta ilmeisesti lähiseudulta lintuja kerääntyi lisää. Taantuman jälkeen ei kanta ole 1980-luvun jälkeen enää kohonnut, vaan monilla järvillä nokikana on edelleen 1990-luvulla jopa vähentynyt. Tykölänjärvellä pesimäkanta oli vuonna 2001 ilmeisesti vain kaksi paria. Kylmät talvet eivät enää selitä, miksi kanta ei ainakaan enemmälti tunnu 1990-luvun lauhan kauden jälkeenkään ottavan toipuakseen. Kyse on ilman muuta muista ongelmista, päällimmäisenä tässäkin pienpetojen aiheuttamat tuhot. Esimerkiksi kesällä 2000 Ylöjärven Ilmarinjärvellä ei yksikään järvellä pesinyt silkkiuikkupari saanut jälkeläisiä ja nokikanoistakin vain yksi. Vielä syksyllä 1984 Ilmarinjärvellä laskettiin ainakin pääosin järvellä tapahtuneiden pesintöjen tuloksina 130 yksilöä, mutta vuonna 2001 enimmillään vain 22 yksilöä.

Myös Ahtialanjärvellä nokikana on kuulunut pesimälinnustoon jo pitkään. Arkistossa tiedot 1960-80-luvuilta rajoittuvat kuitenkin kevätkerääntymiin, eniten 27.4.1977 (90 yks. /ML). Selvästi suurin lukema on Ahtialanjärvellä laskettu aikaisena keväänä 14.4.1990 (220 yksilöä / OL, RM). Muutoin suurimmat keväiset nokikanamäärät Lempäälässä - ennen lintujen pääsemistä pesimäpaikoille - lasketaan aina Liponselältä ja Kirkkojärveltä. Näiltä paikoilta sekä läheiseltä Jumusselältä-Konhonselältä on esim. 14.4.1999 laskettu yhteensä 580 yksilöä (Kirkkojärvi 180, Liponselkä 90, Jumunen 310 /TIt). Vertailuna aiemmilta vuosilta todettakoon mm. 16.4.1981 pelkästään Liponselän-Konhonvuolteen- Jumusen alueen 790 yksilöä.

Tietoja parimääristä ei Ahtialanjärveltä ole esittää kuin viime vuosilta: 1997 (vähintään 7 paria /TIt) ja 2000 (9 paria /TIt) sekä 2001 (17 paria / TIt). Kuluvan vuoden hyppäys parimäärissä ei välttämättä ole aivan näin raju, sillä edellisvuoden kartoituksessa saattoi sillkiuikun tavoin olla puutteellisuuksia. Tosin esim. läheisellä Vesilahden Vähäjärvellä heilahdus oli päinvastainen. Siellä nokikanakanta romahti noin 10 parilla. Onkin ilmeistä, että epäonnistuneen pesinnän jälkeen saattavat linnut vaihtaa pesimäpaikkaa.

Pesintöjen onnistumisista ei näiltäkään vuosilta ole valitettavasti perusteellisia tilastoja. Silti satunnaishavainnointi näyttäisi osoittavan, että järvellä on paremmin onnistuneita pesintöjä kuin vaikkapa Ylöjärven Ilmarinjärvellä. Esimerkiksi heinäkuussa 2001 laskettiin kotiteollisuusoppilaitoksen rannasta pelkästään yhdeltä seisomalta 8 poikueessa yhteensä 25 poikasta (RM). Syyspuolella on viime vuosina järvellä laskettu parhaimpana määränä 90 yks. 23.8.1996 (TIt). Tässä havainnossa määrää on saattanut kasvattaa myös sorsastusta pakoon jostain muualta tullee linnut. Merkille pantavaa on, että nokikanojen poikastuotto on parasta yleensä sellaisilla järvillä, jossa linnut pystyvät pesimään rantavyöstä ulkona olevissa kasvustoissa. Näille paikoille ei vettä karttava supikoira pääse tekemään tuhoja, eikä minkkikään taida koluta rantoja mitenkään systemaattisesti vaan keskittää tarmonsa yhdyskuntiin. Esimerkkinä vuoden 2000 Ahtialanjärven pesäpaikoista viisi sijaitsi lokkisaaressa ja loputkin ulkona rantavyöstä ruovikkotuppaissa.

Oma rasitteensa on rannoilla nykyään runsaina kyttäävät varikset, jotka yleensä veneilijöiden avustamana tyhjentävät pesiä heti tilaisuuden tullen. Erona Ahtialanjärveen esim. Ylöjärven Ilmarinjärvellä linnut pesivät varsin tasaisesti ympäri järveä rantavyössä, missä ne ovat erityisen alttiita ketuille sekä joka paikan nuuhkivalle supikoiralle, joka tuholaisena on minkkiin nähden ehkä saanut liian vähän huomiota osalleen.

TYLLI Charadrius hiaticula Tylli pesii maassamme rannikkoseudulla sekä runsaimpana Pohjois-Suomen sisämaassa. Muutolla tavataan mm. Pirkanmaalla vaihtelevia määriä tyllejä. Laji on maakunnassa keväällä vähälukuisempi kuin syksyllä, jolloin esim. todellisista huippumääristä on Tampereen Lielahdessa aikoinaan metsäyhtiön aikaansaannoksina syntyneillä lietteillä laskettu elo-syyskuun vaihteessa parhaimmillaan lähes 300 yksilön kerääntymiä.

Myös Ahtialanjärvellä ja lähiympäristössä on 1960- ja 1970-lukujen taitteessa ollut edellytyksiä jopa suurempien kahlaajajoukkioiden lepäilyyn. Tuolloin on järven lokkisaaressa ja Vaihmalassa ollut laajempia, ravinteikkaita lietealoja (valokuva), jotka ovat houkutelleet tyllien ohella myös muuta monipuolista, arktista kahlaajalajistoa. Seuranta on ollut aktiivista vuosina 1968-71, jolloin Rauno Sivonen ja Jussi Hankela ovat myös rengastaneet näitä kahlaajia.

Ahtialanjärvellä tyllihavainnot keskittyvät lähes puhtaasti syksylle. Keväisiä havaintoja on vain yksittäisista linnuista. Runsaimmin tyllejä havaittiin vuonna 1970. Pitkin elo-syyskuuta lintuja lepäili alueella säännöllisesti vaihtelevia määriä. Lokkisaaren lietteillä summattiin 24. ja 30.8. enimmillään 20 yksilöä ja 16.9. mukavat 50 yksilöä (JuH) sekä 26.8. Vaihmalassa 20 yksilöä. Yli 50 yksilön kertymiä on Pirkanmaalla kerralla laskettu muualla vain Tampereen Lielahdessa.

Nykyisin järvellä ei keväällä touko-kesäkuun taitteessa eikä syksyllä ole edellytyksiä arktisten eikä oikeastaan muidenkaan kahlaajalajien pitempiaikaiselle lepäilemiselle. Näin on käynyt, koska avoimuus ja laajempi yhtenäinen lietepinta-ala on vähentynyt luhtien umpeutuessa ja pusikoituessa. Esimerkiksi tylliä ei ole Ahtialanjärvellä havaittu syksyllä paikallisena 1980- eikä 1990-luvuilla. Keväälläkin on tehty vain joku satunnaishavainto toukokuun alussa, jolloin matalan veden aikaan lietettä on ollut tarjolla. Sarvikkaalla taas toisinaan, kuten kuivana kesänä 1999, on erillisen säännöstelyn seurauksena syntynyt lieterantoja, joissa on pysähdellyt ruokailemaan myös jokusia tyllejä.

Kuluvana syyskesänä on Ahtialanjärven lokkisaaressa harjoitettu jossain määrin niittotoimia, joka on heti monipuolistanut järven köyhää syyslinnustoa eri kahlaajalajien toimesta. Niittoalueella on heinä-elokuussa havaittu paikallisena lähinnä pieniä määriä vikloja ja suokukkoja, mutta sentään jokunen tylli, suo- ja lapinsirri sekä tundrakurmitsakin. Jotta tässä suhteessa tilanne muuttuisi vielä oleellisesti kiinnostavampaan suuntaan, tarvitaan kuitenkin huomattavia, kosteikoilla viihtyvien lajien elinvaatimuksia huomioivia kunnostustoimia ja vieläpä rohkeutta kokeilla jotain uutta. Toivon mukaan saarekkeen mahdollistama kapasiteetti otetaan ensi kädessä kokonaisuudessa käyttöön ja mietintöön ajatellen pesimälinnuston lisäksi monipuolisesti myös muutonaikaista kahlaajalinnustoa.

On muistettava, että kahlaajalajeilla on toisistaan poikkeavia mieltymyksiä myös levähdysalueilla. Arktiset, tundralla ja merialueilla pesivät lajit (mm. sirrit ja tyllit) lepäilevät mieluiten laajalti hyvin avoimilla lietteiköillä, kun taas soilla pesivät viklot ja suokukot ovat pitempijalkaisina mieltyneet hieman korkeampikasvustoiseen biotooppiin. Vaikeakulkuisten aapasoiden märimmissä osissa pesivän jänkäsirriäisen vaatimukset taasen ovat osin tästä väliltä. Yksi mielenkiintoinen laji on vesipääsky, joka nyppii ravintoa yleensä avovedessä. Sille on tärkeää luoda altaita, joissa on oma vesilinnustoakin palveleva ekosysteemi. Mielenkiintoa lisää vielä kurppakahlaajat. Esimerkiksi taivaanvuohella ja heinäkurpalla on ruokailupaikkojenkin suhteen toisistaan poikkeavat tarpeensa.   Tulevaisuuden suunnitelmia pönkittämään on tässä yhteydessä hyvä todeta, että varsin yksinkertainen tapa synnyttää monipuolisia, useimmille kahlaajalajeille ihanteellisia alueita on toteuttaa kosteikon rakentaminen mullospellolle.

Näiden rikastuttavien esimerkkilajien saattelemana, ei mielestäni edelleenkään pidä unohtaa Ahtialanjärven suhteen sitäkään, että vallien avulla tehdyillä altailla lisättäisiin monimuotoisuutta järvellä. Altaat luonnollisesti palvelevat muitakin lajiryhmiä. Tämä koskisi nimenomaan saareketta, jota voisi laajentaa parista eri kulmasta. Täytemaa kaivettaisiin pohjasta? Mielestäni on hieman erikoista väittää tässä pahoin keinotekoisessa yhteiskunnassa, että tällainen toiminta olisi alkuperäisluonnon tai Naturan vastaista kun tiedetään, kuinka hyvin pitkälti tämän hetkinen Ahtialanjärven tila ja linnusto on jo ihmistoiminnan aikaansaannosta. Kosteikot ja rantaniityt ovat nimenomaan ne elementit, joissa ihmisellä on kerrankin mahdollisuus lisätä monimuotoisuutta, eikä päin vastoin tuhota sitä.



Tyllinuorukainen (Kuva: Kari Eischer)



TÖYHTÖHYYPPÄ Vanellus vanellus

Töyhtöhyyppä on säännöllinen pesijä alueen rantapelloilla, mutta myös Sarvikkaan luhdalla. Vuonna 2000 pesi Sarvikkaalla kuusi paria, joista kolme Pettusaaren ja eteläluhdan välillä puhtaasti luhdalla ja toiset kolme paria pohjoisluhdalla (TIt). Ahtialanjärven luhta-alueilta ei ole pesintään viittaavia havaintoja ainakaan viime vuosilta.

Kevätmuutolla töyhtöhyyppiä lepäilee alkukeväästä viljelmien lisäksi usein jään reunalla ja esim. 4.4.1990 laskettiin Ahtialanjärvellä hieman takatalvisissa olosuhteissa peräti 400 paikallista (MK, JLi, RM).

KARIKUKKO Arenaria interpres

Suomessa rannikkoseudulla pesivä karikukko on tavattu pesivänä myös muutamalla sisämaan suurella järvellä, mutta muuten laji on sisämaassa kauttaaltaan varsin harvinainen näky, osin vähien lepäilypaikkojen takia. Esimerkiksi Pirkanmaalla karikukko on 1990-luvulla havaittu keskimäärin kaksi kertaa vuodessa, viime vuosina useimmat Siilinkarilla Näsijärvellä.

Ahtialanjärveltä on kaikkiaan neljä havaintoa: 14.-15.8.1970 (1 yks. rengastettiin /RSi, JuH), 10.5.1980 (1 yks. /SA, TH, AnL, TR, TS, IS, JV), 23.5.1985 (1 yks. /TK), 6.5.1990 (1 yks. /AO, MO, JR).

SUOSIRRI Calidris alpina

Suomessa pesii suosirrin eteläinen rotu harvalukuisena länsirannikolla ja nimirotu aivan maamme pohjoisimpien tuntureiden soilla. Nimirodun lintuja muuttaa Siperian arktisille seuduille suuria määriä keväin, syksyin myös sisämaan poikki. Keväällä muutto tapahtuu lyhyessä ajassa nopeasti ja vain harvoin sääolot suosivat vähänkään suurempien määrien näkemistä. Paikallisena suosirrejä nähdään erittäin harvoin, joskus poikkeuksena lyhyen aikaa kareille levähtävinä suuremmissakin parvissa.

Tässä valossa voidaan Ahtialanjärvellä keväällä 1968 tehtyjä kevätmuuton aikaisia havaintoja pitää todella ainutlaatuisina. Tuolloin ajalla 18.-26.5. lokkisaaren hetteiköllä lepäili ja ruokaili, vieläpä säännöllisesti, vaihteleva määrä suosirrejä, huippuna huikeat 300 yksilöä! (JuH,RSi): 18.5. (15 yksilöä), 19.5. (8), 20.5. (7), 21.5. (15), 22.5. (200), 23.-24.5. (300), 25.5. (80), 26.5. (30). Näin suurta paikallismäärää, tai edes muuttolennossa havaittua parvea, ei ole Pirkanmaalla keväällä muualla havaittu. Pienempiä määriä on nähty myös 1969 ja 1971 (JuH,RSi): 17.-19.5.1969 (2), 24.5.1969 (11), 20.5.1971 (8), 23.5.1971 (10), 27.5.1971 (9).

Syksyllä muuton ajoittuessa pitemmälle ajanjaksolle sääolot mahdollistavat vähintään pienien paikallisparvien näkemisen. Myös muuttolennossa olevia parvia nähdään huomattavasti säännöllisemmin. Esimerkkinä huippumääristä on vanhojen lintujen päämuuttoaikaan heinäkuun jälkipuoliskolla nähty Pirkanmaalla päivähuippuna yhdestä pisteestä jopa 2400 yksilöä.

Myös syksyllä on Ahtialanjärvellä laskettu vuosina 1970 ja 1971 poikkeuksellisen suuria paikalliskerääntymiä (JuH,RSi), jollaisiin on päästy muualla maakunnassa vain Tampereen Lielahdessa. 1970: 6.7. (30 yks.), 7.7. (80), 11.7. (50), 12.7. (100), 13.-16.7. (80-100), 17.-20.7. (20), 22.7. (5), 24.7. (2), 25.-27.7. (20-40), 28.7. (100), 29.7. (50), 30.7. (80), 1.8. (60) ja tästä eteenpäin syyskuun 16. asti (1-30).

Arktisiin kahlaajalajeihin luettavat lajit, esimerkiksi sirrit (suo-, kuovi -, pikku-, lapin-, iso- ja pulmussirri) ovat rikastuttava lisä syyslinnustossa (lähinnä heinä-syyskuussa), kun niistä vieläpä moni esiintyy meillä vain muuttoaikaan. Arktisissa lajeissa on myös iso joukko Suomessa silloin tällöin tavattavia kahlaajaharvinaisuuksia. Nämä ovat lintuharrastajien keskuudessa suuren mielenkiinnon kohteena. Useimmin havaittuja rariteettejä ovat olleet palsasirri ja tundravikla, joiden tapaaminen saattaa kunnostustoimien myötä olla hyvinkin pian totta myös Ahtialanjärvella Suvereeni osa maassamme tehdyistä harvinaisuushavainnoista myös kahlaajarintamalla ovat merialueilta, lähinnä länsirannikolta. Siellä näille lajeille on edelleen luonnostaan   huomattavasti enemmän lepäilyyn ja ruokailuun soveltuvia paikkoja.



Suosirri (Kuva: Kari Eischer)



PIKKUSIRRI Calidris minuta

Siperian tundralla runsaana pesivän pikkusirri muuttaa suurempina parvina maamme poikki syksyllä, jolloin parhailla levähdyspaikoilla länsirannikolla paikallismäärät voivat kohota useisiin satoihin. Myös sisämaassa laji lepäilee, jos siihen suinkin on mahdollisuuksia. Hyvänä esimerkkinä mainittakoon Tampereen Lielahden lietteet, joiden ollessa kahlaajien ruokailutarpeiksi parhaimmillaan on siellä enimmillään laskettu peräti 180 yksilön kerääntymä.

Ahtialanjärven ja Vaihmalan lietteillä suurin kerääntymä Vaihmalassa on käsittänyt 40 yksilöä 16.9.1970 (JuH). Kevätmuutolla pikkusirri on harvinaisuus. Havaintoja Pirkanmaalta on alle 20, joista yksi 4 yksilöä käsittäneestä parvesta Ahtialanjärven liepeiltä, Korteselän puolelta Vaihmalan edustan rantalietteiltä Havaslahdesta 27.5.1971 (JuH).

LAPINSIRRI Calidris temminckii

Lapinsirri pesii maassamme lähinnä Pohjois-Suomessa Metsä- ja Tunturi-Lapin alueella. Lajia muuttaa keväin syksyin myös Pirkanmaan kautta ja lepäilee mahdollisuuksien mukaan sopivilla lietealoilla. Kevätmuutto ajoittuu toukokuun lopulle. Lapinsirriä tavataan tuolloin satunnaisesti Ahtialanjärvellä ja Sarvikkaalla, jos lietepintaa on tarjolla, mutta määrät ovat jääneet korkeintaan 10 yksilöön kerrallaan.

Syysmuutolla heinä-elokuussa määrät jäävät yleisesti ottaen pienemmiksi kuin keväällä, joskin Ahtialanjärven lokkisaaren lietteillä laji on aikoinaan ollut säännöllinen tuttavauus ja enimmillään niitä on laskettu 7.8.1970 (16 yksilöä / JuH). Maakunnassa vain Tampereen Lielahdessa ja Vammalan Stormissa on laskettu suurempia syyskerääntymiä.

KUOVISIRRI Calidris ferruginea

Siperian taigalla pesivä kuovisirri on pulmussirrin jälkeen harvalukuisin maamme läpi syksyisin heinä-syyskuussa muuttavista arktisista sirrilajeista. Havaintoja kuovisirristä Ahtialanjärveltä lokkisaaren lietteiltä on tehty 8, yhteensä 15 yksilöstä: 16.7.1970 (1 yks. /JuH), 26.7.1970 (2 yks. /JuH), 30.-31.7.1970 (1 yks. /JuH), 16.8.1970 (6 yks. /JuH), 25.7.1971 (1 yks. /JuH), 28.7.1971 (1 yks. /JuH), 1.8.1971 (1 yks. /JuH), 17.8.1971 (2 yks. /JuH).

Kevätmuutolla kuovisirri on Pirkanmaalla todellinen harvinaisuus, eikä varmistusta ole kuin yhdestä havainnosta.



JÄNKÄSIRRIÄINEN Limicola falcinellus

Jänkäsirriäinen pesii maassamme muutaman tuhannen parin voimin Pohjois-Suomen soilla. Muuttoaikaan lajia tavataan etelässäkin keväällä touko-kesäkuussa ja syksyllä heinä-elokuussa. Lintuja saattaa kevätmuutolla olla sopivien sääolojen seurauksena kosteilla mullospellolla joskus melko suurissakin parvissa. Pirkanmaalla laji on sopivien levähdyspaikkojen puuttuessa ollut aina joltinenkin harvinaisuus, eikä esim. vuosina 1999 ja 2000 siitä tehty maakunnassa ainuttakaan havaintoa. Muutolla levähdellessään jänkäsirriäinen ei suosi aivan yhtä avointa lietepintaa kuin esim. sirrit, vaan hieman kurppamaisena kaipaa enemmän suojaa.

Ahtialanjärven lokkisaaressa jänkäsirriäinen on tavattu lepäilevänä kahdesti: 27.7.1970 (1 yks. /JuH) ja 14.8.1970 (1 yks., joka rengastettiin /RSi).



SUOKUKKO Philomachus pugnax

Maassamme etupäässä pohjoisen soilla ja Perämeren rannikon laajoilla rantaniityillä pesivä suokukko on harvinaistunut suorastaan romahdusmaisesti muutaman viime vuosikymmenen aikana. Lajin kannanmuutoksissa on oudon suurta vaihtelua, kun verrataan eri vuosikymmenien linjalaskenta-aineistoja: pesimäkannaksi arvioitiin 1940-50-luvuilla noin 35 000 paria, mutta 1970-luvulla jo noin 140 000 paria, kun taas 1980-luvun lopulla kanta oli romahtanut mahdollisesti vain noin 30 000 pariin! (Väisänen ym. 1998). Näin voimakasta kannan kasvua parissa vuosikymmenessä ei täysin voi selittää. Ainakin paikallisesti - Pohjois-Suomessa - on yhdeksi syyksi esitetty muuttohaukkakannan romahdusta. Myöhemmän jyrkän taantumisen on taas epäilty johtuneen pääosin elinympäristöjen kuivumisesta lajin talvehtimisalueilla Afrikan länsiosissa ja tästä seuranneesta kuolevuuden kasvusta (Väisänen ym. 1998).

Suokukko on kuulunut nykyistä huomattavasti runsaampana ja laajemmin levittäytyneenä myös Etelä-Suomen pesimälinnustoon, jossa laji on parhaiden soiden lisäksi pesinyt kymmenien parien populaatioina ainakin merenrantaniityillä mm. Porin edustalla (1960-luvulla 200 mutta 1990-luvulla enää 15 paria) ja kuulunut sisämaassa myös monien lintujärvien pesimälinnustoon. Pohjolan linnut värikuvin - kirjassa mainitaan nykyisen Pirkanmaan alueelta ja lähimaakunnista 1950-60-luvuilta pesintään viittavia havaintoja liki kymmeneltä paikalta, mm. Kanta-Hämeen Hattelmalanjärvellä useampia pareja. Tätä aiemmin pesimishavaintoja tunnetaan vuosisadan alkupuolelta ainakin Kokemäenjoen varsilta Huittisista, jossa aikoinaan tunnetuilla heinäkurpan esiintymispaikoilla on pesinyt myös suokukkoja.

Vesien rehevöitymisen ja kuivattamisen seurauksena nopeutunut järvien umpeenkasvu on osaltaan luonut ainakin lyhytaikaisesti suokukolle ja samalla myös punajalkaviklolle soveltuvia riittävän laajoja elinpiirejä. Sittemmin mm. karjanlaidunnuksen oleellisesti vähennettyä potentiaaliset, riittävän laajat ja avoimet rantaniittyt ovat nopeasti kasvaneet umpeen, mitä yleensäkin pidetään yhtenä syynä kannan taantumiseen Etelä-Suomessa.

Pirkanmaan osalta epäilyksiä on jopa siitä, että suokukko olisi hävinnyt maakunnan pesimälinnustosta, sillä edes satunnaispesintöjä ei ole todettu aikoihin. Viimeisimmät varmat pesinnät tunnetaan Ruoveden Siikanevalta 1980-luvun lopulta. Suokukko saattaa siellä pesiä satunnaisesti vieläkin, vaikka havaintoja ei vuoden 1998 laskennoissa tehtykään. Laji on soidinajan jälkeen hyvin huomaamaton. Sen sijaan lintujärviltä pesintää ei ole todettu aikoihin, ilmeisesti ei ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen. Linnustolaskennoissa on tosin esitetty mm. vuodelta 1990 yksi pari pesivänä Hämeenkyrön Sarkkilanjärvellä ja vuodelta 2000 Urjalan Kortejärvellä, mutta vahvistusta varsinaisesta pesinnästä ei liene näiltäkään paikoilta esittää. Havainnot koskenevat kierteleviä, muutolla olevia lintuja.

Suokukko näyttää kuuluneen myös Sarvikkaan pesimälinnustoon 1970-luvun puolivälissä. Selviä viitteitä pesinnästä - tosin ilman tarkempia muistiinpanoja - löytyy Teuvo Kaasalaiselta, joka vuosikymmenen puolivälissä tapasi kaksi hätäilevää naarasta luhdalla. Muita varmoja havaintoja ei tiedetä, mutta eipä luhdalla kovin tiivistä retkeilyä ole missään vaiheessa harrastettukaan. Yksi mielenkiintoinen kysymys on, miten Herralankosken pato on vaikuttanut suokukon vaatimiin elinoloihin. Onko tällä voinut olla aluksi jopa positiivinen vaikutus?

Suokukon taantuminen näkyy myös muuttajien määrissä, mutta edelleen se toki kuuluu tavanomaisimpiin kosteikoilla ja lieterannoilla lepäileviin kahlaajiin. Myös Ahtialanjärvellä ja Sarvikkaalla suokukkoja tavataan säännöllisesti muuttomatkalla. Määrät ovat viime vuosina jääneet enintään muutamiin kymmeniin yksilöihin, mutta ajanjakson 1960-2000 alkuaikoina on Ahtialanjärvellä laskettu suurempiakin määriä: 5.5.1968 (300 paikallista /JuH). Myös syysmuutolla suokukko levähtelee pieninä parvina alueella, mutta ei silloinkaan alkuunkaan yhtä runsaana kuin esim. 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Ahtialanjärvellä on parhaimmillan laskettu 16.9.1970 noin 150 yksilöä (JuH).

 Takaisin ylös


PIKKUKUOVI Numenius phaeopus

Pikkukuovi pesii etupäässä pohjoisen soilla ja Pohjanmaan peltolakeuksilla. Muuttomatkalla tavataan yksittäisiä lintuja tai pieniä ryhmiä lepäilevänä lyhyen aikaa myös Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella.



MUSTAPYRSTÖKUIRI Limosa limosa

Mustapyrstökuiri on Suomessa harvinainen pesimälaji, joka on täällä pysyvästi kotiutunut vain Liminganlahden kuivahkoille, todella laajoille rantaniityille, missä 1990-luvulla pesi jopa 27 paria. Kevätmuutolla kierteleviä ja pysähteleviä mustapyrstökuireja tavataan huhtikuun lopulla ja toukokuussa eri puolilla Etelä-Suomea, useimmiten tulvapelloilla, joskin laji on silloinkin kaikkialla harvinaisuus. Pirkanmaallakin laji on 1990-luvulla alkanut näyttäytyä lähes vuosittain. Parhaimpina keväinä on tehty neljä havaintoa.

Paras lajin tapaamispaikka Pirkanmaalla ja yksi säännöllisimmistä maassamme Limingan ulkopuolella on ollut Ahtialanjärvi. Kun maakunnasta tunnetaan vuosilta 1968-99 kaikkiaan 45 havaintoa, on näistä Ahtialanjärveltä peräti 12, yhteensä 15 yksilöstä: 20.6.1968 (1 yks./JuH), 5.5.1979 (1 yks./TK), 26.-27.4.1980 (1 yks./HV, SA, HKos, JKos, HP, TM, VS ym.), 6.5.1980 (2 yks./HP, JKos), 28.4.1988 (1 yks. /PS), 19.4.1992 (1 yks. /HP, JLi), 30.4.1992 (1 yks./TK, TIt), 2.5.1992 (1 yks./HP, TKe), 25.4.1995 (1 yks. /ST), 28.-29.4.1997 (1 yks./JLeh ym.), 26.-27.4.1998 (1 yks. /AsR ym.), 28.4.1998 (enimmillään 3 yks. /TIt ym.), 21.4.1999 (1 yks. /Matti Nuotio ym.)

Ahtialanjärven suuri suosio mustapyrstökuirien, kuten muidenkin kahlaajien, levähdyspaikkana selittyy pitkälti huhti-toukokuun vaihteen vedenpinnan alhaisuudella, jolloin järvellä on tarjolla lieterantoja. Mahdollisesti järvi suhteellisen laajoine rantaniittyineen houkuttelee muutoinkin lajia. Mustapyrstökuiri on kuitenkin liikkeissään nopea ja vain pari kertaa on se Pirkanmaalla viihtynyt paikalla pitempään kuin päivän.





PUNAJALKAVIKLO Tringa totanus

Punjalkaviklo pesii Suomessa runsaimmillaan rannikkoseuduilla, mutta myös sisämaassa harvinaisena rantaniityillä ja laidunmailla kosteikkojen ja järvien ympäristössä. Punajalkaviklo on levittäytynyt sisämaahan 1950-luvulta 1980-luvulle, mutta jo useiden vuosien aikana ainakin Pirkanmaalla on ollut nähtävissä vakiintuneiden reviirien autioitumista. Maakunnassa pesinee tätä nykyä säännöllisesti noin 10-20 paria. Tunnetuimmat lajin esiintymispaikat ovat Pirkanmaalla olleet Ahtialanjärvellä ja Sarvikkaalla.

Ahtialanjärveltä ja sen kupeesta Vaihmalasta tehdyt vanhimmat pesintään viittaavat tiedot ajoittuvat tiivistyneen seurannan takia 1960-70-lukujen taitteeseen: 23.5.1968 (5 yks. Ahtialanj. /JuH), 1969 (ilmeinen pesintä Vaihmalassa /JuH), 1970 ja 1971 (vähintään yksi pari Ahtialanjärvellä ja yksi Vaihmalassa /JuH). Pitkin 1970-lukua on järveltä edelleen säännöllisesti tietoja punajalasta. Niiden perusteella näyttäisi, että siellä pesi säännöllisesti 1-2 paria. Esimerkiksi vuosilta 1977-78 on seuraavat havainnot: saaressa 15.5.1977 (2 yks. /HSul), vuolteella (14.5.-22.8.1978 /TK) mm. 27.5. 2 yksilöä ja elokuussa (9.-22.8.) enimmillään 4 yksilöä.

Vielä 1980-luvulta punajalkaviklosta on hyvin tasaista havaintosarjaa ja lajia on tavattu myös kesäkuun puolella: 1983 (ilman tark. pvm. pesintään viittaavaa käyttäytymistä /LK), 1984 (1 pari /SA, TK, TM, PRe), 1986 (2 paria /SA, TM), 1987 (pitkin kesää 2 yks. /SA, RLä, TM, RM), 1988 (ilmeisesti 2 paria /SA, RM ym.), 1989 (7.5. alkaen soidintava pari /SA, JLi, RLä, TM, RM). Havainnot ovat useinmiten lokkisaaresta ja havaittuna kotiteollisuusoppilaitoksen rannasta.

Punajalkaviklon pesintöjen onnistumisesta Ahtialanjärvellä 1990-luvulla ei ole tietoa, eikä edes havaintoja varoittelevista linnuista ole juurikaan esittää. Osittain havaintojen puutetta selittää vähäinen retkeily itse järvellä (mm. lokkisaaressa), mutta eipä esim. Rauno Sivonen rengastaessaan ruskosuohaukkoja ole varoittelevia lintuja järvellä tavannut 1980-luvullakaan. Varmuudella ainakin heti 1990-luvulle tultaessa punajalkaviklon status Ahtialanjärven pesimälinnustossa on oleellisesti muuttunut, sillä huolimatta säännöllisemmästä kesäaikaisesta retkeilystä toukokuun puolivälin jälkeisiä havaintoja on vain muutama, jotka nekin saattavat liittyä Sarvikkaalla pesiviin lintuihin: 1991 (mm. 12.5. 3 yks. /JLi, 22. ja 28.5 1 yks. /JLi, RM), 1992 (ilman pvm. max. 4 yks., myös Ä / ?), 1994 (heinä-kuussa ä /TIt), 1999 (28.5. 1 yks. lokkisaaressa /TIt).

Kuitenkin edelleen joka kevät huhti-toukokuun vaihteessa vedenpinnan ollessa matalalla ja lietepintaa tarjolla, havaitaan järvellä muutamia lintuja, jotka myös esittävät soidinta. Kun vesi nousee ns. purjehduskorkeuteen, ne pian katoavat. Näyttääkin siltä, että umpeenkasvaneet rantaluhdat ja lietepinta-alan väheneminen ei enää ole suosinut lajin pesintää järvellä. Vastaavasti on nähtävissä (esim. Äetsässä, Urjalassa ja Hämeenkyrössä), että tulvaniityt vetävät puoleensa reviirille asettuvia punajalkavikloja, jotka luonnollisesti katoavat tulvaniittyjen kuivuttua.

Sarvikkaalta havaintosarjat punajalkaviklosta ovat tuoreempia ja epäselvää on, pesikö laji vielä 1969-70-lukujen taitteessa siellä. Tuolloin paikalliset harrastajat ovat retkeilleet alueella ilmeisen vähän toisin kuin Ahtialanjärvellä. Risto Salovaaran havainnoista löytyy kuitenkin 7.5.1968 merkintä 2 yksilöstä, joista toinen on ilmeisesti esittänyt myös soidinta. Seuraavana vuonna ei lajia kuitenkaan mainita havaitun. Vuonna 1972 Herralankoskeen rakennettu pato kuivatti Sarvikkaanjärven ja näin alueelle muodostui entistä laajempi luhta. Padotuksella on saattanut olla vaikutusta myös siihen, että punajalkaviklo on pesiytynyt alueelle?? Herralankosken padon rakentamisen jälkeen punajalka on ainakin vuodesta 1976 (9.6. soidinta/TK) pesinyt säännöllisesti Sarvikkaalla. Tiedot ovat kuitenkin Ahtialanjärven tavoin varsin epämääräisiä, eikä esim. pesinnän onnistumiseen viittaavaa aineistoa ole kuin vuodelta 1978 jolloin alueen eteläpäässä tavattiin elokuussa enimmillään 4 yksilöä (TK).

Muutoin myöhempi havaintoaineisto mm. 1980-luvulta perustuu pitkälti toukokuun havaintoihin ja aika epämääräisiin ilmoituksiin. Osa havainnoista liittynee vielä muutolla oleviin ja kierteleviin lintuihin, mutta aineistosta on kuitenkin pääteltävissä, että ainakin yksi pari on asettunut vuosittain pesimään rantaniityille: 1981 (15.5. 3 yks. soidinta /KA), 1982 (8.5. 4 yks. /KA), 1983 (4.5. viisi, 8.5. yhdeksän ja 12.5. kuusi yks. /KA), 1984 (5.5. 10 yks. /KA ja ilman tarkempia tietoja 1-2 paria /SA, TK, TM, PRe), 1985 (2 paria /SA, TM), 1986 (2 paria /SA, TM), 1987 (1 pari /SA).

1990-luvulla punajalka on Sarvikkaalla säilyttänyt asemansa paremmin kuin Ahtialanjärvellä. Vaikka seuranta on ollut niukkaa, havaintoja on kertynyt tasaisesti viime vuosiin asti myös keskikesältä: 1993 (4.-28.5.1993 enimm. 3 yks. / ?), 1995 (23.4. 1 yks. /TIt, RM), 1998 (touko-kesäkuun vaihteessa 1 yks. eteläpäässä /TIt), 1999 (30.6. varoitteleva 9-tien varressa /TIt). Seuranta on kuitenkin ollut vajavaista.

Kesällä 2000 Sarvikkaalla retkeiltiin ahkerammin, joten vuodelta on varmistettua tietoa. Toukokuun 6:ntena oli eteläpään hevoslaitumella kaksi paria punajalkavikloja muuttolirojen seurassa. Kesäkuun 21. paljastui pohjoisluhdalta 100-150 metrin päässä toisistaan kaksi varoittelevaa koirasta ja luhdalta räpsähtäneet, hätäilevät naaraat. Lisäksi kesäkuun 21. havaittiin Salonsaaren kaakkoisluhdalla kaksi lintua, jotka saattoivat olla pesinnässään epäonnistuneita (TIt). Tämän perusteella Sarvikkaan kanta olisi 3 paria, mikä lienee ollut hieman tavanomaista parempi tulos. Alueella olisi edellytyksiä vielä useampaankin pariin, mikäli aluetta hoidettaisiin kokonaisvaltaisesti.

Yksi ensi kesän mielenkiinnon kohde on, palaako punajalkaviklo töyhtöhyypän ja kenties isokuovin kera Ahtialanjärven pesimälinnustoon.Tämän pitäisi olla itsestään selvyys, jos lokkisaaressa vain keritään toteuttamaan riittäviä toimenpiteitä.

MUSTAVIKLO Tringa erythropus

Maassamme pohjoisen soilla pesivä kahlaajalaji, mustaviklo, lepäilee muuttomatkalla rantaniityillä ja muunlaisilla lietteillä. Pirkanmaan suurimmat kerääntymät on laskettu Ahtialanjärveltä niinä keväinä, jolloin järvellä on ollut lietepinta-alaa tarjolla vielä toukokuun toisella viikolla : n.10.5.1995 (n. 60 yks. /JPa), 12.5.1980 (33 yks. /SA, TM).

Myös Sarvikkaalla on laskettu mukava kerääntymä 10.5.1979 (n.20 yks. /Erkki Koskivirta). Syysmuutolla laji on muiden viklojen tavoin huomattavasti vähälukuisempi, mikä johtuu siitä, että muutto jakaantuu pidemmälle ajanjaksolle, jolloin tarjolla on vähemmän ruokailupaikkoja.

VALKOVIKLO Tringa nebularia

Mustavikloa runsaslukuisempi valkoviklo pesii muutaman kymmenen parin voimin myös Pirkanmaan soilla. Muuttajamäärät ovat keväällä olleet Ahtialanjärvellä nekin suurimpia maakunnassa. Lajin päämuutto tapahtuu noin viikkoa aikaisemmin kuin mustaviklolla. Enimmillään on Ahtialanjärvellä laskettu 3.5.1988 noin 60 yksilöä (HKau, RM, JV) ja 55 yksilöä 7.5.1981 (HP). Syysmuutolla on tehty vain yksittäisiä havaintoja enintään muutaman linnun ryhmistä. Sarvikkaalla on enintään summattu 20 yksilöä.



Valkoviklo ja liro (Kuva: Kari Eischer)

Takaisin ylös

METSÄVIKLO Tringa ochropus

Metsäviklo on yleinen pesijä maamme etelä- ja keskiosissa. Muuttomatkalla metsäviklojen lepäilijämäärät jäävät muihin vikloihin nähden suhteellisen vaatimattomiksi keväälläkin, jolloin Ahtialanjärvellä on tavattu enimmillään 20 yksilöä.

LIRO Tringa glareola

Liro on Suomessa runsaslukuisin kahlaaja, joka pesii Keski- ja Pohjois-Suomen soilla yleisenä, mutta etelämpänä jo huomattavasti harvinaisempana. Pesintöjä on todettu myös rehevillä järvillä ja rantaniityillä. Sarvikkaan alue saattaisi olla potentiaalinen liron pesimiseen, mutta tiettävästi sieltä ei ole varmistettuja pesintöjä.

Liron kevätmuutto huipentuu toukokuun toisella viikolla, jolloin Ahtialanjärvellä vesi on jo säännöllisesti korkealla. Suurimmat liromäärät onkin laskettu Sarvikkaan luhdalta, esim. 15.5.1997 (n.330 yks./TIt, RM). Syysmuutolla Sarvikkaalla on laskettu enimmillään kesä-heinäkuun taitteessa n. 60 yksilön kerääntymä.

TAIVAANVUOHI Gallinago gallinago

Taivaanvuohi pesii koko Suomessa yleisenä, pohjoisessa lähinnä vetisimmillä soilla ja etelässsä lintujärvien luhtaniityillä. Useampi taivaanvuohipari kuuluu myös Sarvikkaan-Ahtialanjärven rantalinnustoon. Tarkkoja laskentatietoja ei kuitenkaan ole, mutta nykyisin Sarvikkaalla kanta lienee vähintään 5 paria. Tarkemmissa kartoituksissa tavattiin Ahtialanjärvellä vuoden 2000 laskennoissa 3 paria, kaikki pumppuaseman ja suiston väliseltä rantavyöhykkeeltä (TIt).

Muuton lomassa saattaa esim. rantaluhdilla ja tulvapelloilla pienellä alalla oleilla paljonkin lintuja, joiden todellisista määristä ei pääse selvyyteen, ellei piileskeleviä lintuja erityisesti hae esiin vaikeakulkuisesta maastosta kävelemällä ja taputtelemalla. Keväällä lajin päämuuttoaikaan huhtikuun jälkipuoliskolla on Ahtialanjärven itäreunan rantaluhdalta väliltä pumppuasema-lintutorni laskettu 14.-15.4.1990 yhteensä 80 yksilöä (OL, RM, PSa) sekä Sarvikkaalta 25.4.1984 55 yksilöä (SA, TM).

Syksyllä kerääntymät ovat vaatimattomampia muuton jakaantuessa pitemmälle ajanjaksolle heinä-lokakuulle ja useampaan huippuun. Kaiken lisäksi syysmäärissä on 1990-luvulla ollut havaittavissa pudotusta 1980-luvun määriin verrattuna, joka käy ilmi Pirkanmaalla varsin säännöllisesti seuratuilla kerääntymispaikoilla. Näillä paikoilla väheneminen saattaisi johtua rantaniittyjen liiallisesta umpeutumisesta ja kuivumisesta.

HEINÄKURPPA Gallinago media

Vielä 1800-luvulla heinäkurppa kuului ilmeisesti koko Suomen pesimälinnustoon, mutta hävisi sitten kokonaan eikä 1900-luvulta tunneta enää kuin muutamia varmistettuja pesintöjä. Enemmistö linnuista pesi Etelä-Suomessa laajimmilla tulvaniityillä, osa aapasoilla ja mahdollisesti myös tunturiseuduilla, jossa heinäkurppia pesii Norjan ja Ruotsin puolella edelleenkin jopa muutamia tuhansia pareja. Häviämisen on nähty johtuvan kosteikkojen kuivattamisesta ja tätä kautta elinympäristöjen pirstoutumisesta sekä lajiin kohdistuneesta runsaasta metsästyksestä.

Nykyisin heinäkurpan tapaa varmimmin syysmuutolla elo-syyskuun vaihteessa. Havaintoja tehdään lähinnä sellaisina syksyinä, jolloin vallitsevana ovat idänpuoleiset, matalapaineiset ilmavirtaukset. Valtaosaltaan kyse onkin linnuista, jotka ovat kotoisin Siperian pesimäalueilta. Heinäkurppia löydetään useimmiten kosteilta, ei märiltä, laidunnetuilta rantaniityiltä ja viherpelloilta.

Myös Pirkanmaalla heinäkurppia tavataan vuosittain, jos lajia vain etsitään. Parhaimpina syksyinä on 1990-luvulla tavattu 15 yksilöä ja yhdellä paikalla enimmillään jopa 7 yksilöä. Sarvikkaan laidunnetulta rantaniityltä tunnetaan myös yksi havainto, josta ei tosin ole julkaistu tarkempia määritysperusteita: 22.9.1965 (Eero Hoikka). Muuten ei Sarvikkaalta heinäkurppia ole löydetty edes parhaina heinäkurppasyksyinä. Alueen potentiaaliset laidunniityt vaikuttavatkin liian kuivilta ja toisaalta pääosa kosteikosta liian märältä ja heinittyneeltä.

Kevätmuutolla heinäkurppa on ensi luokan harvinaisuus. Pirkanmaalta tunnetaan 30 viime vuoden ajalta kolme havaintoa, joista yksi lyhyen aikaa suolla soidintavasta linnusta.

JÄNKÄKURPPA Lymnocryptes minimus

Harvalukuisena etupäässä pohjoisen vetisillä aapasoilla pesivää jänkäkurppaa tavataan Etelä-Suomessa yleensä vain muuttomatkalla, keväällä huhti-toukokuussa ja syksyllä lähinnä syys-lokakuussa. Kuten muidenkin kurppien, erityisesti jänkäkurpan esiin saamisessa tarvitaan suunnitelmallista etsintää. Summittaisella retkeilyllä sitä harvoin havaitsee, sillä jänkäkurppa piilottelee erittäin vaikeakulkuisessa ja kosteassa maastossa ja lähtee lentoon usein vasta melkein saappaan alta.

Laajojen rantaniittyjen ansiosta on Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella jänkakurppia haettu moniin muihin paikkoihin verrattuna ehkä hieman innokkaammin. Havainnot ovat muutamaa lukuunottamatta keväältä, mitä osaltaan selittää aktiivisempi retkeily tuohon aikaan. Eniten lintuja on löydetty Ahtialanjärveltä, jossa kosteat rantaluhdat lietekuljuineen lienevät myös jänkäkurpan vaatimuksia silmälläpitäen olleet esim. 1960- ja 1970-lukujen taitteessa paremmat kuin nykyisin, mutta umpeenkasvun ja kuivumisen myötä heikentyneet pikku hiljaa. Suurin määrä on Vaihmalan rannoilta 5.5.1968 lasketut 8 yksilöä (JuH), mikä on yksi Pirkanmaan suurimpia tiedettyjä kevätkerääntymiä. Seuraavana vuonna on havaittu 4.5.1969 4 yksilöä (JuH). Myöhemmät havainnot järveltä ovat lähes kaikki pumppuaseman ja lintutornin väliseltä osuudelta:     6.5.1987 (1 yks. /MK, RM), 30.4.1992 (1 yks. /TIt, TK), 29.4.1999 (1 yks. /TIt).

Myös Sarvikkaalta jänkäkurppia on löydetty, mutta osin alueen laajuuden, vaikeakulkuisuuden ja laimeamman retkeilyn takia, kerralla ei yhtä yksilöä enempää. Kaikki tiedossa olevat havainnot: 28.4.1982 (1-2 yks. /TSo, PS, MÖ) ja 7.5.1982 (1 yks. /SA, TM), 13.10.1985 (1 yks. /SA, TM), 6.5.1986 (1 yks. /SA, TM), 6.5.2000 (1 yks. /TIt).

Jänkäkurpan pesintä Etelä-Suomessa on varmistettu vain muutaman kerran. Havaintoja yleensä hämärissä soidintavista linnuista on kuitenkin kertynyt toukokuulta myös Pirkanmaalta, mutta näissäkin kyse lienee lähes poikkeuksetta muuttomatkalaisista. Ahtialanjärveltä tunnetaan yksi tällainen havainto: 10.5.1992 (AO, MO, JR).



PIKKULOKKI Larus minutus

Suomeen 1800-luvun lopulta alkaen levittäytynyt pikkulokki asettui ensin muutamalle paikalle Perämeren rannikolle. Sisämaassa ensimmäiset pesinnät todettiin 1920-luvulla Selvä runsastuminen tapahtui 1960-luvulle tultaessa, jolloin maamme pesimäkannaksi arvioitiin noin 1000 paria (Väisänen ym. 1998).

Pikkulokki pesii yhdyskunnissa rehevillä järvilla ja lahdilla, mutta toisinaan myös soilla ja tekoallikoilla. Varsinkin alkuvaiheessa se on ottanut omakseen parhaat lintuvedet. Näin myös Pirkanmaalla, jossa ensimmäinen yhdyskunta asettui naurulokkien seuraksi Ahtialanjärvelle 1960-luvulla: 1960 (8.6. 23 yks. ja yksi pesä /Heikki Niininen), 1966 (3 pesää /JuH, Hannu Tapola), 1970 (noin 20 pesää /JuH, MaH), 1971 (17 pesää /RSi). Seuraavina vuosina järvellä myös rengastettiin pikkulokkeja: 1972 (pesiviä pareja oli ja rengastuksia 50 poikasta, 12 vanhaa +2 kontrollia /JuH), 1973 (24 poikasta, 19 vanhaa, 6 kontrollia /JuH) .

Tämä yhdyskunta on myös säilyttänyt asemansa näihin päiviin asti, tosin varsinkin viime vuosina tyypillisiä ovat olleet vuotuiset ailahtelut. 1985 (17.5.-13.6. enimmillään 10 vanhaa (SA, TK, TM), 1987 (1.6. n.100 yks. /SA, RLä, TM ja 11.6. 38 munapesää, ensimmäiset poikaset kuoriutuvat /RSi), 1988 (noin 40 pesivää paria /RM), 1989 (touko-kesäkuussa enimmillään 29.5. n.80 yks., pesivä kanta mahd. noin 40 paria /RM), 1990 (toukokuun lopulla enimmillään 50 yks., pesivien parien määrä ? / SA, RLä, RM), 1991 (19.5. 50 / RM, 28.5. 10 /JLi ja 29.6. 50 vanhaa, 5 nuorta /SA, RLä), 1992 (kesäkuussa enimmillään n.20 yksilöä, heinäkuussa ainakin 7 poikasta / ? ), 1993 (15.5. 25ad ja 28.5. 5 / ?), 1996 (ei pesiviä pareja /TIt), 1997 (ei pesiviä pareja), 1999 (pesivä kanta noin 20 paria /TIt).

Vuonna 2000 löydettiin naurulokkien pesälaskennan ohessa vain kaksi pikkulokin pesää. Myöhemmin heinäkuun alussa nähtiin 5 lentopoikasta (TIt). Jälleen vuonna 2000 pikkulokki puuttui pesimälinnustosta (TIt).

Muualla Pirkanmaalla pesintöjä todettiin 1970-luvun puolella muutamilla paikoilla maakunnan itäosissa (Pälkäne, Kangasala), mutta varsinaisesti pikkulokki yleistyi laajemmalti täällä vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla ja etenkin 1990-luvulla, jolloin myös maakunnan länsiosiin syntyi useita pesäpaikkoja. Monin paikoin pikkulokki ei kuitenkaan ole pesijänä saanut yhtä vankkaa sijaa kuin Ahtialanjärvellä. Havaintojen mukaan erilaisten häiriötekijöiden seurauksena pesinnät ovat jääneet usein lyhytaikaisiksi ja parimäärät päässeet kasvamaan enintään muutamaan kymmeneen.

Ahtialanjärvellä pikkulokin turva ja pitkäikäisyyden salaisuus lienee osin vahva, puolustuskykyisempi naurulokkiyhdyskunta, jonka kyljessä se on pesinyt, ei ainakaan viime vuosina niinkään sekaisin naurulokkien kanssa. Ruovikon levittäytyminen on kuitenkin saattanut kaventaa pikkulokin pesintämahdollisuutta. Osa kokonaisuutta lähes puhtaasti vesihyönteisiä ravinnokseen käyttävälle pikkulokille on runsaan surviaissääskituotannon tarjoama läheinen Mäyhäjärvi, jossa ravintoa riittää tarjolle kuitenkin enintään kesäkuun puoliväliin. Mäyhäjärvi on nousut Kangasalan Kirkkojärven rinnalle parhaaksi pikkulokin muutonaikaiseksi ravintokohteeksi Pirkanmaalla. Esimerkiksi kahtena viime keväänä ovat toukokuussa määrät kohonneet jopa 500 yksilöön. Pesivien lintujen on nähty lisäksi ruokailevan mm. Kuokkalankoskessa sekä Pyhäjärvellä, Lempäälän Hiivalahdessa ja Vesilahden Kirkkolahdessa.

NAURULOKKI Larus ridibundus

Yhdyskunnissa useimmiten rehevien järvien ja lahtien ruovikoissa ja rantaluhdilla pesivän naurulokin pesimähistoria Suomessa alkaa vain parikymmentä vuotta pikkulokkia aiemmin. Toisin kuin pienemmän serkkunsa, se onnistui töyhtöhyypän ohella tekemään nopeusennätyksen aluevaltauksessa maahamme. Sisämaahan naurulokki levittäytyi runsaana 1920- ja 1930-luvuilla. Runsastuminen päättyi 1970-luvulla, jonka jälkeen kanta on paikoin romahtanut ja laji on hävinnyt moniltä järviltä pesijänä (Väisänen ym. 1998). Naurulokki on kuitenkin edelleen varsin runsaslukuinen, mistä saa tuntumaa etenkin kevätmuuton aikaan. Esimerkiksi keväällä 2001 laskettiin Tampereen Viinikanlahdella yöpymään tulleita lintuja parhaina iltoina yli 15 000 yksilöä.

Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueen pesimälinnustoon naurulokki on kuulunut jo vuosikymmeniä. Vanhimmat julkaistut tiedot ovat vasta 1960-luvulta. Kanta oli Ahtialanjärvellä 1960- ja 1970-luvulla noin 1300 paria. Suuri yhdyskunta on aina sijainnut järven saarekkeessa. Aikoinaan naurulokkeja pesi myös ympäri järveä rantaluhdilla (RSi suul.). Myös Sarvikkaalla asusti ainakin vuosina 1969-70 yhdyskunta, jossa oli enimmillään 63 paria (RS). Kahdelta viime vuosikymmeneltä ei tarkkoja laskentatietoja ole valitettavasti esittää, mutta moniin muihin paikkoihin verrattuna naurulokki on Tampereen yhdyskuntien ohella säilyttänyt asemansa parhaiten juuri Ahtialanjärvellä. Viime vuosina pesivä kanta on ollut noin 800 paria, mikä on nykyään suurin yhdyskunta maakunnassa (RM). Huolimatta minkin käynneistä yhdyskunnassa, myös poikastuotantoa järvellä on ainakin kohtuullisesti. Esimerkiksi kesällä 1999 poikasia laskettiin kaukoputken avulla 30.6. (550 /TIt) ja 1.7. (610 /TIt).

Vuonna 2000 naurulokin parimäärä selvitettiin tarkasti. Saarekkeen länsipäästä, alle hehtaarin alalta laskettiin 7.6. yhteensä 865 pesää (TIt). Poikastuottoa ei selvitetty. Vuonna 2001 ei suoritettu pesälaskentaa, mutta lintuja oli havaittavasti enemmän kuin edellisvuonna ja yhdyskunnan koko saattoi jopa ylittää 1000 paria (TIt).

Naurulokin taantumiseen on syitä haettu eri tahoilta. Petojen (mm. minkki, supikoira, harmaalokki) lisäksi vähenemisen syynä on nähty tehomaatalous ja kaatopaikkojen tehostunut hoito. Ravinnonkäytössä naurulokki on pikkulokkia monipuolisempi. Ahtialanjärvellä pesivien lintujen ruokailutottumukset ovat osittain epäselvät. Toukokuussa ja kesäkuun alkupuolella lintuja ruokailee mm. läheisellä Mäyhäjärvellä. Myöhemmin surviaissääskituotannon loputtua ja poikasten vartuttua linnut liikkuvat enemmälti Tampereen suuntaan, missä ne käyvät aina Tarastenjärven kaatopaikalla asti. Lisäksi lintuja ruokailee läheisillä viljelyksillä.

Mikä sitten on naurulokin tulevaisuus pitkällä tähtäimellä? Koko maata ajatellen merkit eivät ainakaan toistaiseksi ehkä näytä niin synkältä kuin on jopa annettu ymmärtää, jonka voi todellakin aistia keväisin Pirkanmaan kautta muuttavien lintujen määristä. Onko kanta kasvanut pohjoisessa? Lisäksi on viime vuosina pesivien lintujen osalta ollut Ahtialanjärven tavoin muuallakin Tampereen ympäristössä havaittavissa lievää kasvua. Vuosina 2000-2001 Pyhäjärven piirissä Lempäälän, Nokian ja Tampereen keskusalueella kanta käsitti pelkästään viiden suurimman yhdyskunnan osalta noin 2500 paria. Kohtuullinen tilanne tällä alueella saattaa osaltaan olla seurausta kahdesta keskeisestä, isosta jäteasemasta, kun lähes muualla maakunnassa jäteasemat on sulkeutuneet yksi toisensa perään. Toisaalta Hämeenkyrön jäteaseman sulkeminen ei ainakaan toistaiseksi (v. 2001) vaikuttanut läheisen Vaiviannevan naurulokkimääriin.

Ratkaisevaa on myös havaita, että naurulokilla on kyllä yritystä synnyttää yhdyskuntia sinne tänne, mutta usein ne jäävät lyhytaikaisiksi. Esimerkiksi Valkeakosken Ritvalanjärvellä, Tampereen Nuorajärvellä ja Urjalan Kortejärvellä on viime vuosina tavattu muutamaan kymmeneen pariin yltäneitä yhdyskuntia, jotka eivät ole saaneet jalansijaa ja kadonneet usein kesken pesimäkauden.

Mahdollisesti tehomaatalouden kokonaisvaikutuksen lisäksi vaikuttaa todellakin siltä, että täällä Suomessa alkuperäiseen luonnontilaan nähden monellakin tavalla hyvin pitkälle keinotekoisia antimia nauttivan naurulokin esteet jonkin asteiselle runsastumiselle ovat ainakin paikallisesti pienpedoissa. Huolimatta osittaisesta kaatopaikkalinnun maineesta naurulokin roolia maamme linnustossa ei tietenkään pidä vähätellä, sillä erityisesti nykyisen petotilanteen vallitessa sen tarjoama suoja on suunnattoman merkittävä monelle vesilintulajille, kuten esimerkiksi mustakurkku-uikun säilymiselle maakunnan linnustossa.



KALATIIRA Sterna hirundo (EU)

Kalatiira on ainakin 1980- ja 1990-luvulla pesinyt säännöllisesti Ahtialanjärvellä. Vuonna 2000 ja 2001 järvellä pesi yhteensä 4 paria, joista kaksi pumppuaseman edustalla vesikivillä ja kaksi lokkiyhdyskunnassa saaressa. Kalatiira kuuluu myös Sarvikkaan linnustoon 2-3 parin voimin, näistä vuonna 2000 yksi luhdan edustalla piisaminkeolla.



RÄYSKÄ Sterna caspia

Suomessa harvalukuisena rannikkoalueella yhdyskunnissa pesivä räyskä on sisämaassa vain läpikulkija. Hieman tavanomaisempi tuttavuus se on syyspuolella (heinä-syyskuussa) nimenomaan Pirkanmaalla ja Kokemäenjoen reittivesistöllä, etenkin Pyhäjärven piirissä. Syyspuolen havaintohuippu liittyy Pohjanlahden pesimäkantaan, kun lintuja poikasineen kulkee myös Pirkanmaan kautta. Havainnot ovat vähentyneet selvästi 1980-luvulta 1990-luvulle. Esimerkiksi elokuun puolivälissä 1984 summattiin Nokian Sorvanselällä yöpyviä lintua 39, kun viime vuosina on päästy enintään 10 yksilön kerääntymiin.

Kevätmuuton aikaan räyskä on harvinaisempi tuttavuus, eikä siitä tuolloin Pirkanmaalla tehdä kuin korkeintaan muutama havainto kevättä kohden. Ylilentävien syyskiertelijöiden lisäksi Ahtialanjärveltä on keväältä kaksi tapaamista paikallisista linnuista: 3.-8.5.1988 (enimm. 5 yks. 8.5. /MK, RM, ST ym.), 4.5.1996 (2 yks. /TIt). Vuoden 1988 havainto on Pirkanmaan oloissa toiseksi suurin kevätparvi. Linnut lepäilivät matalan veden aikaan lokkisaaren edustan lietteillä.



MUSTATIIRA Chlidonias niger

Mustatiira on Suomen linnustossa harvinainen uudistulokas, joka pesii täällä säännöllisesti vain muutamalla paikalla. Kokonaiskanta on noin 20 paria. Irtohavaintoja tehdään eniten kevätmuuton aikaan toukokuussa. Pesijänä laji suosii pitkälle umpeenkasvaneita järviä, joissa on laajoja kelluslehti- ja ilmaversokasvustoja.

Pirkanmaalla mustatiira on tavattu noin 30 kertaa 40 viime vuoden aikana, eikä se 1990-luvullakaan ole ollut vuosittainen tuttavuus. Pesintään viittaavia havaintoja ei ole. Ahtialanjärvellä se on tavattu naurulokkiyhdyskunnan liepeillä lentelemässä kahdesti vuonna 1997: 13.5. (SL) ja 19.6. (TK, RLä). Vuonna 1997 mustatiira tavattiin myös 12.5. läheisellä Mäyhäjärvellä. Kyseessä on oletettavasti ollut sama, seuraavana päivänä Ahtialanjärvellä nähty lintu.

SUOPÖLLÖ Asio flammeus

Suopöllö pesii laajojen avosoiden lisäksi pelloilla, luhdilla, rantaniityillä ja jopa hakkuaukoilla. Hyvinä ravintovuosina suopöllö esiintyy paikoin yleisenä ja ajoittain varsin suurina tihentyminä Pohjanmaalta Metsä-Lappiin ulottuvalla aapasuovyöhykkeellä. Pirkanmaallakin suopöllö pesii säännöllisesti oikeastaan vain hyvinä myyrävuosina, mutta tuolloinkin harvalukuisena. Muuttomatkalla sitä tavataan keväin syksyin säännöllisesti jokusia lintuja useimmiten rantaniittyjen yllä saalistelemassa. Viime vuosina havainnot Pirkanmaalla ovat olleet yllättävän vähissä.

Sarvikkaan-Ahtialan alueelta on tiedossa ainakin kuusi havaintoa, joilla muutamalla lienee hyvinkin todennäköinen yhteys pesintään: Sarvikkaalla on saalisteleva lintu nähty ainakin 23.4.1967, 15.5.1967 (hav.?), 20.5.1987 (Jsa) ja toukokuussa 2001 (JWahl), sekä Ahtialassa kaakkoisluhdalla saalistelemassa 30.4.1992 (TIt, TK) ja 28.4.1997 sekä tolpan nupissa 13.6.1997 (TIt).

Nimenomaan Sarvikkaan laajaa luhta-aluetta voi pitää erinomaisena suopöllön pesintää ajatellen.



Suopöllö Sarvikkaalla 20.5.2007 (Kuva: Tatu Itkonen)



Takaisin ylös

PIKKUTIKKA Dendrocopos minor

Lehtevissä ja paljon lahopuuta sisältävissä metsissä pesivä pikkutikka on taantunut maassamme sotien jälkeen voimakkaasti laajojen raivaustalkoiden takia. Metsätaloustoimien, pellonraivauksien ja rantarakentamisen seurauksena on lyhyessä ajassa hävinnyt lukuisia reviirejä. Pikkutikka on kuitenkin pystynyt pitämään pintansa huomattavasti paremmin kuin valkoselkätikka. Viime vuosikymmenenä pikkutikan kanta näyttää edelleen taantuneen. 1980-luvun lopulla parimääräksi arvioitiin noin 8000 ja nykyisin noin 5000 paria (Väisänen ym. 1998). Lajilla on kuitenkin selviä vuosivaihteluita, joten yhtä rajua muutosta on tuskin kymmenen viime vuoden aikana tapahtunut.

Pikkutikka pesii Pirkanmaalla vielä varsin elinvoimaisena kantana lähinnä selkävesien rantametsien turvin, mutta näiden ulkopuolella enää harvassa. Kanta on tiheimmillään Pälkäneen ja Valkeakosken seudulla. Myös Lempäälässä pesii useampi pari lähinnä Pyhäjärven ja Liponselän rantametsissä. Se kuuluu edelleen lajistoon myös Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella 1-2 parin voimin. Havaintoja reviiriä kuuluttavista linnuista on viime vuosikymmeniltä vuosittain, mm. keväältä 1998 Herralankoskelta ja Sarvikkaan reunoilta (Salonsaaresta) sekä vuonna 2000 Lastusten ja Laikan kartanon mailta.

Nykyoloissa pikkutikan elinpiiri rakentuu entistä laajemmasta kokonaisuudesta. Sen ruokailumaat rajautuvat yleensä enää kapeisiin kaistaleihin rantametsiin ja pirstoutuneihin saarekkeisiin. Siksi on erittäin tärkeää, että kaikki jäljellä olevat lahopuustoiset, pienetkin kaistaleet säilytetään.



HAARAPÄÄSKY Hirundo rustica

Haarapääsky pesii lähes koko maassa asutuilla alueilla. Se voidaan liittää myös Ahtialanjärven linnustoon, sillä järvellä yöpyy syyskesällä suuri joukko pääskyjä, joukossa myös törmäpääskyjä. Vuonna 1999 paljastui, että linnut yöpyvät lintutornin edustalla itäreunalla avovesialueen ruovikkotiheiköissä. Vuonna 2000 järvellä seurattiin pääskyjä tehokkaammin mm. rengastuksen avulla (TIt, JSy, Keijo Ruuskanen). Renkaan sai nilkkaansa kaikkiaan 300 pääskyä. Parhaimmillaan lintuja tuli yöpymään 19.8. noin 2000 yksilöä.

Pääskyjen yöpymispaikkoja on melko harvassa ja esimerkiksi Lempäälässä ei toistaiseksi tiedetä muita, mutta esim. Hiivalahdella ja Sarvikkaallakin on ollut viitteitä lintujen yöpymisestä. On ilmeistä, että pääskyt kelpuuttavat yöpymispaikakseen vain tietyt ruovikot.



KELTAVÄSTÄRÄKKI Motacilla flava

Valtaosaltaan maassamme pohjoisen vetisillä avosoilla pesivä keltavästäräkki kuuluu lounaisen alalajin kautta linnustoon myös Etelä-Suomessa, missä se asustaa etupäässä kosteilla rantaniityillä ja laidunpelloilla. Soiden kuivattamisen, tehostuneen maatalouden (mm. salaojituksen) seurauksena ja laidunnuksen vähennyttyä kanta on täällä taantunut viime vuosikymmeninä. Esimerkiksi Pirkanmaalla keltavästäräkki on nykyisellään harvalukuinen ja edes muutaman parin populaatiot ovat todella harvassa.

Sarvikkaalla keltavästäräkkejä on ainakin 1960-70-lukujen taitteessa pesinyt useampia pareja. Tarkkoja laskentoja ei ole tehty, mutta Risto Salovaaran havainnoista vuodelta 1969 löytyy mm. maininta 11.5. n.20 yksilöstä, jotka osoittivat pesimisen merkkejä. Muutamaa päivää myöhemmin on havaittu noin 10 yksilöä. Myöhemmät vuodet kertovat toki lajin pesineen alueella, mutta ilmeisesti vähentyneen viimeistään 1980-luvulla. Vuonna 1999 havaittiin satunnaiskäynneillä yksi pari (TIt).

Vuoden 2000 osittaisissa linnustoselvityksisssä Sarvikkaalta löytyi neljä reviiriä (TIt): 6.6. pohjoisluhdalla yksi varoitteleva pari, 21.6. hevoslaitumella 2 varoittelevaa paria ja Salonsaaren kaakkoisluhdalla yksi varoitteleva pari (TIt). Nykyoloissa tulos lienee ollut keskimääräistä parempi. Ainakaan edellisvuotena paikalla ei pesinyt näin monta paria. Alue olikin vuonna 2000 kosteampi kuin 1999, jolloin esim. entisen Sarvikaslahden ympäristö muistutti betonista pintaa (TIt suull.).

Myös Ahtialanjärvellä keltavästäräkki lienee pesinyt aikoinaan säännöllisemmin, mutta nykyisin lähinnä satunnaisesti. Vuonna 2001 pesintä kuitenkin todettiin lokkisaaressa (Tit).

Ainakin syysmuutolla Ahtialanjärven lokkisaaren ruovikossa myös yöpyy keltavästäräkkejä.



SATAKIELI Luscinia luscinia

Varsin nuoret, ryteikköiset, latvuksiltaan tiheät ja lehtevät metsät ovat Etelä-Suomessa pesivän satakielen biotooppia. Näitä löytyy yleensä purojen ja jokien varsilta sekä järvien ympäristöstä. Satakieli on maassamme yleistynyt selvästi 30-40 viime vuoden aikana. Nykyinen pesimäkanta arvioidaan enintään 20 000 pariksi, kun kannan aallonpohjassa 1950-luvulla pesiviä lintuja oli vain noin 200 paria (Väisänen ym. 1998).

Pirkanmaalla satakieli on ollut runsaimmillaan ja selvästi runsain yölaulaja 1980-luvun jälkipuoliskolla, jolloin on tavattu säännöllisesti 200-250 laulavaa koirasta. Viime vuosikymmenen aikana kanta taantui oletettavasti päämuuttoajan epäedullisten säävaikutuksien seurauksena ja satakieli jäi jopa jatkuvasti yleistyneen viitakerttusen taakse yhteismäärissä. Selvimmin taantuma näkyi maakunnan länsiosissa, mistä laji monin paikoin katosi kokonaan.

Kesällä 2000 satakieli kuitenkin - oletettavasti otollisten sääolojen vaikutuksesta - kertaheitolla rynnisti uuden sukupolven myötä ennätykseen. Maakunnassa havaittiin yli 300 laulajaa, valtaosaltaan aivan uusilta paikoilta.

Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella satakieliä kuultiin 1980-luvulla säännöllisesti 5-6 laulavaa koirasta. Ahtialanjärven itäpuolen reunametsissä lauleskeli yleensä 2-3 ja Sarvikkaan ympäristössä 1-2 koirasta. 1990-luvun vuosina satakielien määrä laski täälläkin selvästi, eikä varsinkaan Ahtialanjärven reunametsistä satakieltä tavattu edes joka kesä. Myöskään kesällä 2000 ei tilanne tästä jurikaan muuttunut. Sarvikkaalla lauleskeli yksi lintu ja Ahtialanjärvellä säännöllisesti yksi lintutornin ympäristössä sekä yhtenä yönä toinen myös itäreunalla (TIt).

PENSASTASKU Saxicola rubetra

Lähinnä pensoittuneilla pelloilla mutta myös mm. rantaniityillä pesivä pensastasku on vähentynyt 1970-luvulta alkaen merkittävästi. Syitä lienee talvehtimisalueilla, mutta osuutensa on täällä Suomessakin tehomaatalouden yksipuolistaessa viljelyksiä.

Pensastasku on yhä varsin yleinen ja sitä tavataan pesivänä myös Sarvikkaan rantaniityillä ainakin muutaman parin voimin. Ahtialanjärven ympäristössä se on myös pesinyt.

MUSTAPÄÄTASKU Saxicola torquata

Mustapäätasku on Suomessa joka vuosi tavattava harvinaisuus, josta tunnetaan itärajan pinnasta jokusia pesimähavaintojakin. Mustapäätaskuja on kaksi erinäköistä alalajiryhmää, Länsi-, Keski- ja Etelä-Euroopassa rotu rubicola sekä Itä-Euroopassa maura.

Pirkanmaalta mustapäätaskusta on neljä havaintoa, joista kolmas on Sarvikkaan luhta-alueelta 17.5.1974 (TK). Kyseessä oli itäisen alalajin koiras, jota havainnot lajista yleensä koskevat. Mustapäätasku on lumihanhen ohella harvinaisin alueella tavattu lintulaji.



PENSASSIRKKALINTU Locustella naevia

Pensassirkkalintu pesii niityillä, rantaluhdilla ja joutopelloilla, joissa on pensaita sekä tiheä ja korkea heinäkasvusto. Laji on kuulunut Suomen pesimälinnustoon Oulua myöten ainakin koko viime vuosisadan ja yleistynyt viime vuosikymmeninä, mutta on edelleen harvalukuinen. Pesimäkanta arvioidaan noin 5000 pariksi (Väisänen ym. 1998). Esimerkiksi Pirkanmaalla kuullaan kohtuullisen runsaalla kuuntelulla vuosittain alle 100 pirisevää koirasta.

Pensassirkkalintu on Ahtialanjärven-Sarvikkaan alueella jokavuotinen laulaja, etenkin Sarvikkaan rantaluhdalla. Säännöllisesti kuullaan 1-2 laulajaa, mutta vuonna 1997 tavattiin 3 laulajaa (TIt). Myös Ahtialanjärven rantapensaissa ja lähipelloilla laulavia lintuja on tavattu, useimmiten järven itäpuolella.



RUOKOKERTTUNEN Acrocephalus schoeniclus

Ruokokerttunen pesii Etelä-Suomessa nykyisin erittäin yleisenä monentyyppisissä kosteikoissa. Suosituimpia ovat tiheät, pensoittuneet ruovikot, mutta lisäksi ruokokerttusia tapaa varsin tasaisesti mm. kortteikoista. Ruokokerttunen kuuluu 50-60 viime vuoden aikana voimakkaasti runsastuneisiin lajeihin maassamme. Kanta arvioidaan nykyisin noin 400 000 pariksi (Väisänen ym. 1998).

Ruokokerttunen on yleensä kosteikkojen runsain varpuslintu, näin myös Ahtialanjärvellä, missä niitä lauleskelee varsin tasaisesti ympäri järveä. Tarkat laskennat tehtiin vuonna 1997 (42 reviiriä /TIt) ja 2000 (32 rev. /TIt). Sarvikkaalla laji on luonnollisesti harvalukuisempi, mutta kuuluu sielläkin linnustoon. Tarkempien laskentatietojen puuttuessa arvio on noin 10 paria (TIt).



RYTIKERTTUNEN Acrocephalus scirpaceus

Rytikerttunen on korkeiden ja tiheiden ruovikoiden asukki. Laji on 1900-luvun tulokas Suomen linnustossa ja se levittäytyi nopeasti 1950-luvulta lähtien. Sisämaassa kanta kasvoi eräillä paikoilla huomattavasti 1970-luvulla. Tuohon aikaan rytikerttunen vakiintui pesijänä myös Pirkanmaalle monelle paikalle. Sittemmin kannan kasvu pysähtyi 1980-luvulla, mutta on viime vuosien laskentojen perusteella ollut jälleen kasvussa. Nykyisin rytikerttunen on maakunnassa asettunut käytännössä jokaiseen vähänkin parempaan ruovikkoon. Kesällä 1999 löydettiin 180 reviiriä (RM, TIt).

Milloin rytikerttunen on asettunut Ahtialanjärvelle, ei tiedetä tarkasti. Oletettavasti se on sielläkin kuulunut linnustoon jo 1970-luvulla, mutta mahdollisia havaintoja ei saatu käyttöön. Vakituinen pesijä rytikerttunen on ollut ainakin 1980-luvun puolivälistä (Ä = laulava lintu reviirillä): 12.6.1986 (1 Ä /RM), 13.6.1987 (2Ä /SA, RLä), 20.6.1988 (1 Ä /RSi), 10.6.1989 (2 Ä /SA, RM, AV), 14.-25.5.1990 (1 Ä ja 30.5. 2 Ä / SA, RLä, TM, RM), 11.6.1991 (2 Ä /RM), 25.5.1994 (1 Ä /TIt), 21.5.-11.6.1995 (1 Ä / TIt ym.). Havainnot näiltä vuosilta ovat kaikki pumppuaseman ruovikosta, jota on voitu kuunnella rannalta käsin.

Viime vuosina rytikerttuset on laskettu järveltä käsin kanoottia apuna käyttäen, jolloin on päästy varmoihin tuloksiin: 18.6.1997 (yht. 2 Ä pumppuaseman ruovikossa ja 1 Ä lokkisaaressa /TIt), 1998 (väh. 2 Ä /TIt), 1999 (2 Ä pumppuaseman ruovikossa ja 1 Ä jokisuiston edustan ruovikossa /TIt,RM), 7.6.2000 (3 Ä pumppuaseman ruovikossa ja 1 Ä saaressa /Tit), 20.06.2001 (3 Ä pumppuaseman ruovikossa ja myöhemmin 1 Ä lokkisaaressa / TIt ym.). Ahtialanjärven pesimäkanta käsittää siis nykyään 3-4 paria.

Sarvikkaalla rytikerttunen ei kuulu linnustoon, koska alueelta puuttuvat ruovikot. Sieltä tunnetaan kuitenkin havainto lähinnä kiertelevästä, pajupuskassa laulaneesta linnusta 21.6.2000 (TIt).



RASTASKERTTUNEN Acrocephalus arundinaceus

Rehevien lintujärvien- ja lahtien vankimmat ja komeimmat ruovikot ovat rastaskerttusen ominta biotooppia, mutta kuten Pirkanmaallakin on havaittu, ruovikoiden ei tarvitse olla kovinkaan laajoja. Sekin on uudistulokkaita maamme linnustossa ja edelleen jopa pienen luokan harvinaisuudeksi luokiteltava, sillä esiintyminen keskittyy aivan maamme etelä- ja kaakkoisosiin. Pirkanmaalla laji on vuoden 2000 loppuun mennessä havaittu 42 kertaa, ensimmäisen kerran Lempäälän Hiivalahdella 1974. Täällä eniten havaintoja siitä on 1980-luvun vuosilta sekä 1999 (5 rev.) ja 2000 (4 rev.). Pitkälti viileiden toukokuiden seurauksena on 1990-luku ollut muutoin Pirkanmaalla huono (lisäksi vain 5 havaintoa), vaikka määrät eteläisellä rannikkoseudulla ovatkin olleet kasvussa.

Maakunnan ykköspaikka on tämänkin lajin kohdalla ollut Ahtialanjärvi, missä se tavattiin 1980-luvulla kaikkiaan peräti viidesti: 17.6.1981 (1Ä /LK, P.Westerling), 13.6.1985 (1Ä /SA, TM), 11.-17.6.1986 (1Ä lokkisaaren ruovikossa /MK, RM), 21.5.-ksäkuu 1987 (1Ä lokkisaaressa /KaH , RM, ST ym.), 11.5. ja 27.5.-kesäkuu 1998 (1Ä+1 yks. pumppuaseman ed. ruovikossa, mahd. pesintä /SA, HKau, RLä, RM, TT). Viimeisimmässä havainnossa on mahdollisesti ollut kyse pesivistä linnuista, mutta varmistus tästä jäi saamatta.





VIIKSITIMALI Panurus biarmicus

Viiksitimali on Suomen pesimälinnuston tuorein tulokas vasta 1980-luvun lopulta alkaen. Sen elinympäristöä ovat laajat ruovikot. Pirkanmaan ensimmäinen ja yksi sisämaan ensimmäisistä havainnoista on tehty Ahtialanjärven kaakkoiskulmauksen ruovikosta 28.4.1992 (RM, Timo Tavast). Vilkkaasti liikehtivä ja lopulta vaellustaan jatkanut lintu oli koiras.

Laajempi viiksitimalin rynnistys Suomen sisämaahan koettiin loppusyksyllä 1998. Talven kynnyksellä pakkasten kiristettyä otettaan Pirkanmaan ruovikoihin asettui tuolloin reilut 50 yksilöä, joista Ahtialanjärvelle 6 yksilöä (TIt, RM ym.). Talvi oli kuitenkin liian kylmä ja mahdollisesti kaikki maakunnan linnut menehtyivät. Ahtialanjärvellä, pääosin lokkisaaren ruovikossa piileskelleistä linnuista viimeinen havainto 2 yksilöstä tehtiin tammikuun alkupuolella.

Keväällä ja kesällä 1999 timaleita nähtiin kahdella paikalla maakunnassa ja ainakin toisella tapahtui mitä ilmeisemmin pesintä.

KOTTARAINEN Sturnus vulgaris

Suomen linnustossa 1970-luvulla voimakkaasti taantunut kottarainen hyötyy sekin lintujärvistä, joissa on ruovikoita tarjolla, sillä laji käyttää niitä yöpymiseen. Kottaraisen, kuten haarapääskyjenkin, syyskesän yksi erittäin merkittävä yöpymispaikka on ollut Ahtialanjärvellä. Esimerkiksi iltamyöhällä tehtiin havaintoja suurista kottaraisparvista 1970-luvun alussa: 22.6.1973 peräti 10 000 yksilöä (KA) ja syyskuun puolellakin mm. 1.9.1973 noin 5000 (KA) sekä 2.9.1972 n. 2000 (KA).

Myöhemmiltä vuosikymmeniltä on 1980-luvun alkupuolelta aina vähintään 1000 yksilön, mutta 1990-luvulta enää enintään 500 yksilön kerääntymiä. Jälleen kesällä 2000 ja 2001 järvellä on päästy pitkästä aikaa yli 1000 yksilön: 27.7. ja 19.8.2001 vähintään 1000 (Tit) ja heinäkuun lopulla 2001 vähintään 1300 (KRu). Linnut ovat yöpyneet pumppuaseman ruovikossa, kun aikaisempina vuosina käytössä on ollut saarekkeen ruovikot.

Kottaraisella on viime vuosina ollut lieviä paineita runsastua, mistä on saatu merkkejä etenkin parhaiden laidunmaiden ympäristöjä pöntöttämällä. Esimerkiksi Vesilahden Laukossa pesimäkanta oli vuonna 2000 jo 34 paria.

PAJUSIRKKU Emberiza schoeniclus

Kosteita ja pensaikkoisia avomaastoja, rantaniittyjä ja ruovikoita suosiva pajusirkku on runsastunut Suomessa 1940-50 luvuilta 1970-luvulle tultaessa lähes kolminkertaiseksi. Kannanmuutoksissa ei sittemmin ole tapahtunut suuria muutoksia, mutta niiden määrä saattaa vaihdella vuosittain suurestikin sen mukaan, millaiset olot talvehtimisalueilla Länsi-Euroopassa vallitsevat. Rantaniittyjen pensoittuminen on edesauttanut runsastumista.

Ahtialan-Sarvikkaan alueella pajusirkku on yleinen. Tarkkoja kartoituksia on kuitenkin vain viime vuosilta Ahtialanjärveltä (TIt), missä 1997 (13 paria), 2000 (7 paria) ja 2001 (18 paria / 18.06.). Sarvikkaalta ei ole esittää pesimäarviota, mutta laji on sielläkin yleinen.



Havainnoitsijat: Ainakin seuraavat henkilöt ovat tehneet havaintoja alueella.

Hannu Alen (HA), Kari Alen (KA), Seppo Aro (SA), Helge Hakala (HH), Kari-Jukka Hakala (KJH), J. Halonen, Jussi Hankela (JuH), Matti Hankela (MaH), Jorma Hannu (JoH), Olli Haukkovaara (OH), Timo Havimo (TH), Kari Hiltunen (KaH), Eero Hoikka, Tero Ilomäki (TI), Tatu Itkonen (TIt), Miika Jämsä (MJä), Teuvo Kaasalainen (TK), Esa Kalska (EKa), Markku Kangasniemi (MK), Hannu Kauhanen (HKau), Tarja Keihänen (TKe), Elisa Keto (EKe), Hannu Kettunen (HKe), Jouko Koski (JKos), Erkki Koskivirta, Hannu Kosonen (HKos), Lasse Kosonen (LK), Matti Kuula, Seppo Laine (SL), Juha Lehtinen (JLeh), Antti Lepola (AnL), Hannele Leväsluoto (HLev), Jarmo Leväsluoto (JLev), Olli Liinalaakso (OL), Jouni Lindqvist (JLi), Reijo Lähteenmäki (RLä), Tapani Länsirinne, Timo Mellberg (TM), Erkki Mikkola (EM), Lauri Mustalahti (LMu), Rainer Mäkelä (RM), Petri Niemenmaa (PNie), Heikki Niininen, Matti Nuotio, Aarne Ohtonen (AO), Mika Ohtonen (MO), Jouko Pajulehto (JPa), Heikki Parviainen (HP), Esa Purra (EPu), Teppo Rantanen (TR), Jouni Rautanen (JRau), Jyri Reinikka (JRe), Asko Rikkonen (AsR), Jouni Riihimäki (JR), Keijo Ruuskanen (KRu), Petri Saari (PS),   Tapani Salminen (TS), Petri Salo (PeS), Ilkka Salokangas (IS), Jari Salonen (JSa), Vesa Salonen (VS), Risto Salovaara, RS), Harri Santare (HS), Rauno Sivonen (RSi), Tuija Sorsa (TSo), Pekka Suhonen (PS), Jaakko Syrjänen (JSy), Hannu Tapola, Timo Tavast, Sami Tuomela (ST), Tapio Tuomenoja (TT), Pertti Töttö (PTö), Peter Uppstu (PU), Jouni Valkeeniemi (JV), Hannu Virtanen (HV), Aki Vuoristo (AV), Jukka Wahlsten (JWahl), Pekka Westerling.

Kiitos kaikille havainnoitsijoille ja hankkeessa mukana oleville. Toivon mukaan saamme Lempäälässä vielä ihailla rikasta ja monipuolista linnustoa, joka palvelee myös meidän kaikkien tarpeita.

Kirjallisuutta:

von Haartman, L., Hilden, O., Linkola, P., Suomalainen, P & Tenovuo, R. 1963-72: Pohjolan linnut värikuvin (PLV). - Helsinki.

Väisänen, R. A, Lammi, E. & Koskimies, P. 1998: Muuttuva pesimälinnusto. - Otava, Helsinki.



Kirjoittajan osoite:

Pajakallionkatu 10 C 26,

37150 NOKIA

Nokialla 22.03.2001 ja täydennystietoineen 10.08.2001

Pirkanmaan lintutieteellinen yhdistys

Rainer Mäkelä