LINTUVEDEN TARINA

Lempäälän Ahtialanjärven kehityksestä

Rainer Mäkelä (2005)

Kaksisataa vuotta tulvasuojelusta säännöstelyyn

Ahtialanjärven kehityshistorian lintujärvenä voidaan katsoa alkaneen vuonna 1750. Perimätieto kertoo, että tuolloin Hattulasta kävi miehiä perkaamassa Lempäälän koskia. Tarkoituksena oli ehkäistä kotipuolen tulvia. Työn tulokset jäivät kuitenkin vähäisiksi. Vuosina 1818–1826 päästiin jo lähemmäs tavoitetta: Vanajaveden reittivesistön pinta aleni mahdollisesti jopa kahdella metrillä. Kolmenkymmenen vuoden päästä perattiin lisää ja vesi laski taas metrin. Ahtialanjärven keskelle syntyi savinen saari, jonka nimeksi tuli savipalssi.
 
Tulvat olivat kuitenkin paikallisesti huomattavia vielä 1950-luvun lopulla, jolloin Lempäälän kanavaa alettiin kunnostaa vedenjuoksutusta varten. Tulvat loppuivat vuonna 1962, kun kanavan kautta ryhdyttiin säännöstelemään Vanajaveden ja Pyhäjärven vesistöä. Muutamassa vuodessa huhtikuun keskimääräinen vedenkorkeus laski vielä kymmeniä senttejä. Ahtialanjärven rannoille avautui laajoja, paljaita liejupintoja.

Ruovikot valtaavat alaa

Vähitellen kasvit, muun muassa järviruoko, osmankäämi ja isosorsimo, valtasivat rannat. Ahtialanjärven keskelle syntynyt saari oli vielä 1920–30-luvuilla miltei kasviton, mutta ruovikoituminen alkoi jo 1940-luvulla, jolloin tehtiin ensimmäiset havainnot järviruo'osta. Muuttuneet olosuhteet ovat suosineet myös isosorsimoa: kasvi on vankka, sietää vedenpinnan korkeusvaihtelua ja viihtyy ravinteikkailla savi- ja liejurannoilla. Laji ei ole Suomessa alkuperäinen laji, vaan puutarhalammikoiden somistuksena ja rehukasvina käytetty istutusperäinen tulokas. Varhaisimmat tiedot istutuksista ovat 1700-luvun puolivälistä. 1800-luvun loppupuoliskolla sitä istutettiin vesistöjen varsille esimerkiksi Hattulan ja Tampereen tienoilla, mistä se sitten levittäytyi alavirtaan päin.

Nykyisellään Ahtialanjärven keskimääräinen vedenkorkeus on siis kevättulvien aikaan huhtikuussa jopa neljäkin metriä alempana kuin alkuperäisessä luonnontilassa. Kesäksi vedenpinta saavuttaa lähes saman tason kuin säännöstelyä edeltäneinäkin kesinä. Paljaat liejupinnat katoavat veden alle viimeistään toukokuun alussa. Poikkeuksellisen kuivana vuonna 2003 liejualueita oli jonkin verran näkyvillä myös syksyllä.

Reittivesien säännöstely ja koskienperkaus ovat vaikuttaneet myös moniin muihin seudun lintujärviin. Kun ihminen puuttuu vesistöjen luonnontilaan, seuraukset näkyvät laajalla alueella: esimerkiksi Valkeakosken Saarioisjärvi ja Toijalan Terisjärvi ovat muotoutuneet nykyisenlaisiksi lintujärviksi vasta parin viime vuosisadan aikana.

Häviäjänä heinäkurppa

Vesien säännöstely on siten paikoin lisännyt linnuston monimuotoisuutta, mutta yhtä lailla säännöstelystä koituu haittoja. Esimerkiksi sopii heinäkurppa, luhtaniittyjen kahlaajalintu. Se viihtyy kuivemmassa maastossa kuin taivaanvuohi, ja pesimäseudulla on oltava laajoja avoimia niittyjä. Otollisilla alueilla heinäkurpat kokoontuvat ryhmäsoitimille ja pesivät vieri vieressä kuin yhdyskunnassa.

Historiallisten tietojen pohjalta voidaan arvioida syitä, miksi heinäkurppa hävisi Suomen pesimälinnustosta: lajia metsästettiin paljon ja lisäksi se menetti elinympäristönsä, kun tulvia alettiin estää. Entisaikoina linnut suosivat eritoten rannikoiden laajoja jokisuistoja. Kerättyjen tietojen mukaan heinäkurpat kuitenkin viihtyivät hyvin myös eteläisen sisämaan alavilla, tulvivilla jokivarsilla.
 

Suomalaisen lintutiedon arvoteos, Pohjolan linnut värikuvin, kertoo heinäkurppien pesineen erityisesti Kokemäenjoen varsilla: mättäisillä, soisilla rantaniityillä ja ruohosaarilla sekä Raijalanjärven ja Puurijärven saraluhdilla. Kokemäenjoen kanta oli vahva vielä 1800-luvun loppupuolella, mutta heikentyi suuresti 1900-luvun alkuun mennessä ja hiipui sitten nopeasti pois. Teoksessa mainitaan toinenkin 1800-luvun loppupuolen elinvoimainen keskittymä: Hattulan, Vanajan, Hauhon, Tyrvännön ja Hämeenlinnan alavat seudut – sama alue, jolta tulviin kyllästyneet ”Hattulan miehet” tulivat Lempäälään koskia perkaamaan.


Kahlaajien lyhyt kukoistus

Ahtialanjärvi on Pirkanmaalla perinteinen linturetkikohde. Havainnointi alkoi innokkaammin 1950–60-lukujen taitteessa. Tätä aikaisempia havaintotietoja ei juurikaan ole esittää. Linnusto on toki alkanut monipuolistua jo aiemmin, mutta monet tutut, vanhemmat uudistulokaslajit, kuten naurulokki ja punasotka, ovat toden teolla alkaneet levittäytyä sisämaahan vasta 1920–40-luvuilla. Ahtialanjärven maineen lintujärvenä voidaan nähdä alkavan maakunnan ensimmäisestä pikkulokin pesimähavainnosta, kun laji tavattiin vuonna 1960 naurulokkien seurana ensi kerran pesivänä nykyisen Pirkanmaan alueella. Pesivä linnusto keskittyi järven keskelle taannoin syntyneeseen saareen, mutta merkittävää oli, että lokkiyhdyskuntia oli myös järven avoimella rantavyöhykkeellä.

Mielenkiinto järven linnustoa kohtaan kasvoi entisestään, kun havaittiin, että etenkin avoimen saaren lietepinnoilla piipersi sekä kevät- että syysmuuton aikaan runsaasti kahlaajia, joukossa vielä tuohon aikaan sisämaassa hyvin harvoin nähtyjä arktisia kahlaajalajeja. Innostus johti siihen, että tutkimuskohteena olleen pikkulokin lisäksi näitä kahlaajiakin alettiin rengastaa. Havaitut lintumäärät olivat todella suuria; 1960-luvun lopulla tavattiin päivässä enimmillään mm. 300 suokukkoa, 300 suosirriä ja 50 tylliä. Erityisen harvinaislaatuisia olivat suurten suosirrijoukkioiden useamman päivän viivähdykset toukokuun lopulla 1968, jolloin tuo suurin lukema rekisteröitiin. Lajia kun keväällä näkee sisämaassa ylipäätään hyvin satunnaisesti ja silloinkin lähinnä pikaisesti selkävesien luodoilla tai ylilentävinä.

Harrastajien onni Ahtialanjärvellä oli kuitenkin lyhytaikainen – 1970-luvun aikana kasvillisuus valtasi lietepinnat ja kahlaajat enimmäkseen katosivat.

Oivalliset kahlaajavuodet Ahtialanjärvellä olivat pitkälti vesistön säännöstelyn eli ihmistoiminnan seurausta. On kuitenkin muistettava, että ennen vesiluontoon puuttumista kahlaajat menestyivät monin paikoin: luonnontulvat pitivät linnuille tärkeitä rantavyöhykkeitä avoimina. Tilanne oli tällöin kahlaajien kannalta kestävämpi. Kun ihmiset laskivat vedenpintaa, linnut hyötyivät, mutta vain hetken.  

Hoidolla enemmän elämää

Pääosin umpeenkasvun seurauksena järven linnusto alkoi heiketä muutoinkin. Lokit katosivat rantahetteiköiltä, mutta myös saaren pääyhdyskunta oli 1980-luvun aikana alkanut taantua. Huolimatta siitä, että linnusto oli monipuolistunut mm. kaulushaikaralla ja ruskosuohaukalla, näköpiirissä oli täälläkin järven linnustollisen arvon täydellinen romahtaminen, ellei jotain tehtäisi.

Vuodesta 2001 lähtien pääosin saaressa alettiin sitten toteuttaa kunnostustoimia, joista ovat vastanneet muutamat vapaaehtoiset. Houkuttimena ovat olleet myös suuret mahdollisuudet, sillä avoimen vesialueen keskellä sijaitseva saari tarjoaisi hoitotoimien seurauksena nykyoloissa poikkeuksellisen mahdollisuuden monipuoliselle linnustolle. Tavoitteena on ollut erilaisten kokeilujen kautta – vedenkorkeuden vaihtelut huomioiden – luoda saareen kauttaaltaan mosaiikkimainen, rantalinnustoa suosiva biotooppi keväästä syksyyn niin, että sen ylläpitäminen ja hoito olisi jatkossa kohtalaisen vaivatonta.

Konkreettisimmat kunnostustyöt ovat säännöllisten niittojen ohella olleet pääosin kevättalvella toteutetut allikoiden kaivut jo kolmena talvena, missä on suurin piirtein päästy tavoitteeseen vuoden 2005 aikana. Saaren houkuttelevuutta linnustolle – ja lintuharrastajille – on kuitenkin tarkoitus edelleen kehittää.

Kunnostustyöt ovat auttaneet nopeasti ensinnäkin pesimälajistoa. Kun avoimuus on lisääntynyt, saareen on palannut pesimään jo kertaalleen kadonneita lajeja, kuten pikkulokki, punajalkaviklo ja keltavästäräkki. Huikea on naurulokin kannan kaksinkertaistuminen ja kasvu muutamassa vuodessa jopa liki 2000 pariin. Myös kalatiiroja on alkanut pesiä enemmälti, samoin merkittävästi ovat vahvistuneet lapasorsan, tukka- ja punasotkan kannat. Mielenkiintoisin pesimähavainto toistaiseksi tehtiin 2003 suokukosta. Avoimien ranta-alueiden lajeille saari on nyt paratiisi. Sen sijaan ruovikoissa pesivälle lajistolle ei sieltä enää sijaa löydy, mutta järven itäreunalta yllin kyllin.

Samaten järven arvo muutonaikaisena levähdyspaikkana on parantunut huomattavasti keväästä syksyyn. Nyt saari tarjoaa levähdyspaikan kahlaajille silloinkin, kun vesi peittää lietteet muualla järvellä. Esimerkiksi toukokuussa suuret lirojoukkiot käyttävät nyt hanakasti hyväkseen saaren lietteitä. Vuoden 2005 keväthavainnot vihjaavat siihenkin, että jatkossa säännöllisiä vieraita ovat vähälukuisista kahlaajista mm. jänkäsirriäinen ja vesipääsky. Syysmuutolla lokkisaari tarjoaa Pirkanmaalla nykyisin poikkeukselliset olosuhteet monipuoliselle linnustolle: avoimien niittyjen kahlaajille ja pikkulinnuille sekä sorsille. Muiden muassa koko kirjo arktisia kahlaajalajeja pysähtelee saaressa nyt säännöllisesti ja suuremmin joukoin etenkin heinäkuusta syyskuuhun. Elokuussa saari vetää puoleensa mm. enemmälti keltavästäräkkejä, jotka sitten yöpyvät järven reunaruovikoissa, jonne kerääntyy myös mukavasti kottaraisia ja pääskyjä.

Nykyisin saari on suurten odotusten kohde, mitä tulee hyvin harvinaisiinkin lintuvieraisiin. Hoitotoimien ansiosta havaittiin pelkästään vuonna 2004 isovesipääsky, sitruunavästäräkki ja tunturikiuru, mutta tulevaisuudessa odotuslistalla on vaikka mitä, kuten palsasirri ja tundravikla. Kunnostustoimien vaikutus jää kuitenkin lyhytaikaiseksi ilman jatkuvaa hoitoa. Siksi saaren ja rantaluhtien hoito tarvitsevat tulevaisuudessakin sekä työtä että rahoitusta. On tärkeää, että työhön löytyy vapaaehtoisten lisäksi myös viranomaisten tukea. Muutamassa vuodessa saavutetut tulokset osoittavat, että se kannattaa. Keinotekoisuudestaan huolimatta hoitotyö antaa samalla edes jonkinlaisen synninpäästön sille, miten raadollisesti ihminen on alkuperäistä luontoa kohdellut ja sitä lopullisesti tuhonnut.